Lontoon paralympialaiset – Suomalaisen vammaishuippu-urheilun todellinen näytös!

Kaksi viikkoa Lontoon paralympialaisissa olivat ikimuistoisia. Suomalaiset huippu-urheilijamme yltivät upeisiin suorituksiin. Ei pelkästään mitalien ja pistesijojen määrässä, vaan jokainen joukkueen urheilija ylitti itsensä. Heidän suorituksistaan voimme olla ylpeitä. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani toimia tällaisten menestyneiden urheilijoiden kanssa ja heidän etujaan ajaen.

Kisojen ilmapiiri oli mahtava. Britit ovat iloista, auttavaista ja asiantuntevaa urheilijakansaa. Ystävälliset vapaaehtoiset auttoivat meitä kaikissa tilanteissa ja olivat jo heti hotellin ovella aurinkoisesti hymyillen kyselemässä kuulumisia ja ohjaamassa eteenpäin. Ihmiset tulivat kisapaikoille ja erityisesti olympiapuistoon viettämään aurinkoisia päiviä eväitä nauttien. Kaikkialla kisahalleissa oli mahtava tunnelma, ja katsojat kannustivat jokaista. Totta kai meteli oli kovempi kun areenalla oli brittiurheilija.

Kahden viikon aikana kisoja kävi katsomassa ja urheilijoitamme kannustamassa mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki, opetusministeri Jukka Gustafsson sekä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön päällikkö Harri Syväsalmi. Käsitykseni mukaan kaikki vieraamme nauttivat kisoista, kisojen tunnelmasta ja tietenkin urheilijoidemme menestyksestä. Näin arvovaltaisten vieraiden aktiivinen mukanaolo kisoissa ja kisojen kunnioittaminen läsnäolollaan kertoo kiistatta vammaishuippu-urheilun arvostuksesta.

Suomessa kisat ovat näkyneet erilaisissa medioissa paremmin kuin aikaisemmat kisat. Myös muita kuin suomalaisten lajeja on näytetty televisiossa. Se on hyvä, sillä Paralympialaisissa on monia hienoja ja henkeäsalpaavia lajeja, joita on hienoa katsoa. Myös me ja vieraamme pääsimme kuuntelemaan muun muassa pyörätuolirugbyn kolinaa, five-a-siden näkövammaisten jalkapallon hiljaista mutta aktiivista peliä sekä boccian huikeita suorituksia.

Erityisesti kultamitalistimme ovat nousseet hienosti otsikoihin. Urheilijamme ovat kisojen aikana olleet hyvin esillä ja hyvä näkyvyys ja aktiivinen keskustelu näyttävät jatkuvan myös kisojen päätyttyä. Olen erittäin tyytyväinen, että myös keskustelu vuoden urheilijasta on noussut esiin. Voiko tittelin saavuttaa myös vammainen huippu? Tällainen keskustelu ei ollut mahdollista Pekingin kisojen jälkeen, mutta olisivatko suomalaiset viimein valmiita myöntämään, että vuoden urheilijaksi voidaan valita joku Lontoon paralympialaisten kultamitaleista? Mielestäni voidaan ja nyt se valinta tulee tehdä. Yksi askel kohti tasa-arvoa!

Väsynyt mutta erittäin onnellinen!

Petri Pohjonen
Suomen Paralympiakomitea
puheenjohtaja

Kun monistaminen kolmeksikaan ei riitä

Olen kokovartalomustelmilla, silmäkulmani on ruhjeilla, kynteni ovat palasina, jalkani ovat kokopäiväkipeät ja sormistani lähtee ajoittain tunto. Kaiken lisäksi kärsin jatkuvasta unenpuutteesta sekä kroonisesta nälästä. Tässä esimerkkejä viime päivien statuspäivityksistä, joita olen tehnyt Facebookissa. En muista kokeneeni vastaavanlaista kiirettä koskaan aikaisemmin urani aikana. Maanantai, 5. kisapäivä, kirjataan omiin muistoihini päivänä, jolloin edes minun monistaminen kolmeksi ei olisi riittänyt. Silti taputin itseäni olalle, kun maanantaina työpäivä loppui stadionin työntekijöiden komentaessa Suomen viestintätiimin nukkumaan. Eilen palkitsin itseni syömällä lounaani jo ennen puoltayötä.

Osasin odottaa pitkiä päiviä. Tiesin, että Lontoossa tulee olemaan kiire. Mutta jos Lontoo on ylittänyt odotukseni kiireen suhteen, niin se on ylittänyt odotukseni myös kaiken muun suhteen.

Päällimmäinen tunne, joka voittaa ylivoimaisesti niin nälän kuin väsymyksen, niin kivut kuin kiireetkin, on innostus. En olisi itsestäni uskonut, että innostuisin kulkemaan tuulipuvussa Lontoon kaduilla, mutta Suomen edustusasussa meno on tosi jessöör. En olisi uskonut, että liikutun kyyneliin palkintojenjaoissa ja maaliviivan ylityksistä. En olisi uskonut, että pakahdun ylpeydestä, kun kuuntelen muiden kuvaajien puhuvan radan viisi kelaajasta, jota kannattaa seurata, sillä hän on kova. Hän on juuri se, johon minun kamerani tarkentaa, eli Toni Piispanen. En olisi uskonut, että opettelen kuvaamaan yhdellä kädellä, koska toisella kädellä on kiire hurrata suomalaissuorituksille. En olisi uskonut, että tällaisiin päiviin voi silti sisältyä niin paljon naurua. Joka ilta, kun viimeiset kuvat on saatu lähtemään, tuntuu hyvältä ajatella, että huomenna tämä sama hullunmylly tapahtuu uudestaan.

Valokuvauksen kannalta paralympialaisissa vallitsee tiukat pelisäännöt. Ei saa käyttää salamaa eikä jalustaa ja kuvata saa vain sallituilla alueilla ilman poikkeuksia. Suurimmat kuvatoimistot ovat etuoikeutettuja parhaimmille kuvauspaikoille. Muut kuvaavat siellä minne kuvatoimistomuuri ei ulotu. Yleisurheilukentälle pääsee kuvaamaan vain erityisluvalla, joka täytyy pyytää vuorokautta aikaisemmin. Maalipallossa kuvaajat on sijoitettu kauas katsomon yläpuolelle, jotta kameroiden nakutus ei häiritsisi peliä.

Itse olen saanut tutustua sääntöjen aiheuttamin haasteisiin useissa tilanteissa. Tonin ja Leo-Pekan lähdöt kuvasin toisen kuvaajan selän takaa, Päivin ja Esan otellessa yhtä aikaa jouduin käyttämään oikotietä, jolloin järjestäjät uhkasivat laittaa minut kuvaamaan piippuhyllyltä. Eri lajit tarjoavat omat haasteensa kuvauksille, mutta suurimmat haasteet tarjoaa laitteisto. Urheilukuvauksessa huonoa laitteistoa ei korvata kokemuksella eikä näkemyksellä, mutta innokkuudella kuvat voi huijata hienoiksi.

Kiitos meidän joukkueelle upeista suorituksista, joita olette tarjoilleet kamerani edessä. Kiitos viestintätiimille saumattomasta yhteistyöstä ja innostavasta työilmapiiristä. Ilman joukkuetta minulla ei olisi kuvia, ilman tiimiä kuvillani ei olisi tarinaa.

-Maiju

Suuria tunteita

Tämän tekstin piti alkaa hehkutuksella ja positiivisella fiilistelyllä, kuinka menossa on kaikilta osin mahtava paralympialaisten avauspäivä suomalaisittain. Mutta...urheilun yksi hienous minulle on juuri siinä, että se tarjoaa parhaimmillaan ja/tai pahimmillaan tunteiden koko kirjon, kuten elämän aidoimmillaan kuuluukin. Siinä ympärillä huolellisetkin ennakkosuunnitelmat menevät uusiksi, kelloa katsomatta. Sellainen aamu oli tänään.

Tänään piti olla päivä, jolloin Jani Kallunki kruunaa huikean uransa paralympiakullalla. Kaikki viestinnän suunnitelmatkin oli tehty sen mukaan. Vanhan vamman uusiminen ja vetäytyminen heitti koko paletin uusiksi. On vaikeaa kirjoittaa viileän asiallista tiedotetta silloin, kun harmittaa ja surettaa urheilijan puolesta niin paljon, ettei tiedä miten olisi. On raastavan vaikeaa kysyä ne pakolliset kysymykset urheilijalta, jonka paralympiaunelma on murskana ja vuosien työ ei saanut sitä parasta palkintoaan. Kuinka vaikea päätös oli? Onko edessä leikkaus? Miten ura jatkuu? Työt on kuitenkin pakko hoitaa, vaikka ei pysty parhaalla tahdollakaan edes kuvittelemaan, miltä urheilijasta pettymyksen hetkellä tuntuu. Ammattiurheilijan tavoin Jani tietysti jaksoi kerrata tilannettaan, tunnelmiaan ja jatkoaan – todeta vieläpä lisäksi, että elämä jatkuu. Niinhän se jatkuu. Toivottavasti jatkuu myös Janin urheilu-ura.

Sen jälkeen suuntasin uintipaikalle jännittämään ja toivomaan, että Meri-Maari Mäkinen onnistuisi päämatkallaan satasen selkäuinnissa. Että iloinen turkulainen tekisi uransa parhaan uinnin, rikkoisi omat rajansa, voisi itse olla tyytyväinen. Kaiken piti olla kunnossa, mutta kropasta ei vaan irronnut toivottua vauhtia. Haastattelualueella edessäni seisoi pettynyt ja ymmällään ollut urheilija, joka ensimmäisen paralympiastarttinsa jälkeen kuitenkin urhoollisesti vastaili kysymyksiin. Niihin kysymyksiin, jotka oli pakko kysyä, vaikka muuten haluaisi antaa urheilijan olla rauhassa. Miltä uinti tuntui ja miksi näin, miten tästä eteenpäin. Ja Meri-Maari kertoi. Asiallisesti, pettymystään peittämättä, tyynen rauhallisesti. Enkä taaskaan pystynyt kuin etäisesti kuvittelemaan, miltä 20-vuotiaasta viikossa tuntikausia uintiin satsaavasta huippu-urheilijasta mahtaa ihan oikeasti tuntua.    

”Kaikkien aikojen paralympialaiset” on yleisesti lausuttu ilmaus viimeistään päättäjäisten yhteydessä. Avajaisten ja aamun uintikatsomossa istumisen jälkeen olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä tapauksessa ennusmerkit kaikkien aikojen paralympialaisille ovat vähintäänkin hyvät. Kun uinnin alkuerissä hallin täyttänyt yleisö pauhaa niin paljon, että korviin sattuu, tunnelma on mieletön. Kylmiä väreitä, kuumia ja suuria tunteita. Urheilua parhaimmillaan.

Ja ne avajaiset. Ei tarvittu kuin pilkahdus stadionille saapuvasta Iso-Britannian lipusta, kun stadionin täyttänyt yleisö järjesti yhden paralympialaisten avajaisten sykähdyttävimmistä hetkistä. Jos on avajaisissa marssiminen ainutlaatuinen elämys kaikille urheilijoille, se oli ihan varmasti sitä moninkertaisesti juuri isäntämaan toivoille. Stadionin täyttäneen yleisön hurratessa Iso-Britannian urheilijat näyttivät nauttivan joka hetkestä valokeilassa, niin kuin pitääkin. Avajaisten perusteellakin edessä on 11 huikeaa kilpailupäivää.

Jo olympialaisissa nähtiin, että britit ovat urheilukansaa. He ymmärtävät urheilua, kannustavat omiensa lisäksi kaikkia muitakin ja antavat arvon hyville suorituksille. Siitä syntyy kisatunnelma, joka tarttuu televisiokatsojiin asti. Erityisen hyvin britit ymmärtävät ja arvostavat myös vammaisurheilua. Lontoon kisoja on markkinoitu paralympialaiset palaavat kotiin –hengellä, eikä syyttä. Vammaishuippu-urheilu on täällä niin luonteva osa huippu-urheilua, että esimerkiksi vammaisurheilija mainoksessa ei ole mikään harvinaisuus. Näinhän sen kuuluisikin olla.

En tiedä, moniko paralympialaisten talkoolaisista uurasti jo olympialaisissa, mutta näistä ystävällisistä ja luontevan avuliaista talkoolaisista ei kisatunnelma myöskään jää kiinni.
 
Aamupäivän iloinen suomalaisuutinen oli Esa Miettisen avausvoitto pöytätenniksessä. Jänniä kisoja ja suuria tunteita jatkossakin,

Heidi

PS. Seuratkaa kotikatsomoissa kisoja televisioista, netti-tv:stä, nettisivuilta, twitteristä ja/tai facebookista! Äänestäkää Facebookissa Päivän SISUa ja lähettäkää nettisivuiltamme terveisiä joukkueelle.

London Calling

Viikko Lontoossa on vierähtänyt kuin siivillä. Ajankulua ei huomaa, viikonpäivät ovat hukassa ja päivämääriäkin pitää välillä oikein miettiä. Tämä osoittanee sen, että töitä paiskitaan aamusta iltamyöhään. Kaikki tietysti tähtää siihen, että urheilijoilla ja taustajoukoilla on asiat mahdollisimman hyvin, mikä takaa myös parhaan lopputuloksen.

Urheilijat ovat suurimmaksi osaksi jo kotiutuneet kisakylään, joka on saanut varauksettomat kehut. Lyhyet etäisyydet kuljetuskeskukseen ja ruokalaan, kätevät ”lähikioskit”, ulkobarbecue-paikka, harjoittelualueet, pelisalit jne. ovat olleet joukkuetta ajatellen positiivisia asioita. Kisajärjestäjän osalta alku on ollut toisinaan hieman takkuista aluksi siivoamattomien huoneistojen osalta ja myöhemmin on esimerkiksi metsästetty sänkyihin peittoja, joita lopulta saatiin erään brittiavustajamme toimesta. Hän meni brittijoukkueen toimistoon ja sanoi heille, ettei vieraita voida jättää ilman peittoja ja niin he kiltisti keräsivät itseltään tarvittavan määrän peittoja meille.  Joukkueelle nimetyt avustajamme, joista suurin osa puhuu suomea, ovat olleet heti alusta lähtien ensiarvoisen tärkeitä toimiston rakentamisessa, ajoneuvojen kuljettajina ja nyt urheilijoiden ja valmentajien apuna mitä moninaisimmissa tehtävissä. Joukkueen apulaisjohtajan, Katjan Saarisen kanssa olisimme olleet monta kertaa helisemässä ilman avustajiamme.

YLE:n kaksi kuvausryhmää saapui tänään Lontooseen ja he vastaavat siitä, että paralympialaiset näkyvät laajalla kattauksella YLEn kanavilla. Muistakaahan seurata lähetyksiä!  Tästä se lähtee liikkeelle...

Kimmo Mustonen

Ajatuksia kisavalmistelujen lomassa

Kirjoitan tätä blogia junassa. Olen avustajani kanssa matkalla kotiin viimeistelyleiriltä. Aurinko paistaa, kuulokkeet tuovat musiikkia korville, tennarit iskevät pehmeästi pyörätuolin jalkalautoja vasten musiikin tahtiin. Mieli on mukava.

Meidän matkustusryhmällämme on enää viikko Lontooseen lähtöön. On aika tehdä vielä kaikenlaisia, pieniä valmisteluja. Toki olen jo aloittanutkin; olen esimerkiksi pessyt kevyesti osan uuden uutukaisista edustusvaatteista. Ne ovat hienoja, sporttisia vetimiä. Kyllä ne yllään kelpaa maailmalla Suomea edustaa!

Näin paralympialaisten lähestyessä media on alkanut osoittaa kiinnostustaan vahvemmin. Lehtijutut, radiohaastattelut ja TV-kameran tarkan silmän alla oleminen kuuluvat huippu-urheilijan elämään – enemmän tai vähemmän. On ymmärrettävää, että halutaan tietää urheilijan tavoitteet ja menestystä odotetaan. Sitä odotetaan ja toki saadaankin odottaa erityisesti silloin, kun urheilijalla on jo takana menestystä ja huippusuorituksia. Vanhoilla meriiteillä ei kuitenkaan kannata lähteä ratsastamaan, eikä sijoituksilla pidä etukäteen mennä henkseleitä paukuttelemaan. Ei ainakaan minun lajissani eikä minun mielenlaadullani. On sanomattakin selvää, että lähden tekemään osaamiseni mukaista suoritusta. Siksi en tee tekoja, joiden tiedän heikentävän mahdollisuuksiani onnistua. Siispä en lähde hakemaan kultaa enkä muutakaan – enkä sekoittele nuppiani ampumasuoritukseen kuulumattomilla ylimääräisyyksillä. Lähden tekemään ampumasuoritusta, joka toivoakseni on taitotasoni mukainen. Sellainen minä olen.

Media antaa oivia tilaisuuksia tuoda esille omaa lajia ja lisätä tietoa vammaisurheilusta. Ampumaurheilu on valloittanut minun sydämeni ja antanut elämääni sanomattoman paljon hyvää. Siksi toivoisin, että ampumaurheilun sielu ymmärrettäisiin oikein. Ei se ole paha eikä pelottava asia vaan fiksujen, rauhallisten ihmisten laji, joka tapahtuu turvallisissa olosuhteissa, turvallisesti. Lisäksi toivoisin olevani esimerkki ja rohkaisu jollekulle liikunnallisesti siipirikolle, joka tahtoisi harrastaa tai harjoitella tosissaan, näyttää itselleen ja muille, kenties kehittyä maailman parhaaksi. Ampumaurheilu on mainio vaihtoehto, kokeilemisen arvoinen laji. Ainakin minun elämäni se muutti tähtitarinaksi ja tunnen siitä kiitollisuutta.

Olen iloinen ja ylpeä ollessani jälleen osa Suomen hienoa paralympiajoukkuetta. Odotan kovasti yhteistä matkaamme ja toivon sydämestäni menestystä koko joukkueellemme!

-Minna-

Kumisten kysymysten äärellä

Monen vuoden valmistautumisen ja tuhansien harjoitustuntien jälkeen alkaa todellisuus viimein valjeta – olemme oikeasti menossa Lontooseen pelaamaan lajia, jota ilman elämämme olisi niin tyhjää. Ei mustelmia säärissä, eikä mustia silmiä eikä hulluja turnauksia, joissa ei ehdi edes syömään pelien välissä. Ei perheristiriitoja, loukkaantumisia tai sisätreenejä silloin, kun kaunein kesä yrittää parastaan.

Me olemme joukkueena kokeneet lyhyessä ajassa huikean matkan yhdessä ja erikseen. Jokainen on joutunut taistelemaan omasta paikastaan päästäkseen kentälle. Tietysti vanhempi ja kokeneempi kalusto ei ehkä niin voimakkaasti kuin nuoremmat, mutta heilläkin henkinen taisto vähintään itsensä kanssa on ollut välttämätön. Loppujen lopuksi olemme jälleen peruskysymysten äärellä. Miksi pidän palloista ja miksi haluamme ottaa ne kaikki kiinni? Siksi, koska sen saa heittää täysiä toiseen päähän ja aiheuttaa vastustajille ongelmia. Sillä me haluamme voittaa.

Viikonloppuinen reissumme Ruotsiin suuntautui treenileirille paikallisen naisten maajoukkueen kanssa. Banaania pukkasi tauoilla enemmän kuin tarpeeksi ja ihastelimme kilvan maanalaista urheilullista käytävää, jota pitkin päästiin pelihalliin urheilullisesti ilman ulkoilmaista kosketusta. Reissu oli verbaalisesti hauskin pitkään aikaan: pelaaja numero neljä ei ole koskaan nauranut niin paljon kuin viikonloppuna. Pelillisesti lähes kaikki olivat elähtäneitä, väsyneitä, irtonaisia ja värittömiä. Väsymys ja stressi vaikuttivat voimakkaasti, eikä pelillistä nautintoa voinut syntyä. Viisainta nyt onkin ottaa rauhallisesti, nukkua hyvin ja innostua maalipallosta (uudestaan).

Kohti Lontoota olemme nälkäisiä. Vihdoin Lontoossa me pelaamme itseämme säästämättä, annamme kaiken, mitä käytettävissä on ja vielä hieman enemmän. Lontoossa juhlitaan sinivalkoisia (ja oransseja) voittoja!

Kaisu ja Katja

Kiirettä

Avajaisiin 25 päivää ja päällimmäisenä tunteena kiire. Yritin pitää jopa lomaakin osan aikaa heinäkuuta mutta eihän siitä oikein mitään tullut. Aamuisin töitä koneella, sähköposteja ja puheluja, akkreditointipalapeliä, joukkueen matkustuksen suunnittelua yms. yms. Välillä sentään sai käydä perheen kanssa pakolliset Linnanmäki- ja Muumimaailmareissut ja tehdä pientä piha-askaretta, kuten lasten leikkimökin maalausta ja terassin viimeistelyä. Ei auta valittaa – tämä liittyy tähän ammattiin. Ehkä kisojen jälkeen on mahdollista nollata hieman akkuja.

Sitten asiaan. Joukkueen lopullinen koko päätyi lopulta 35 urheilijaan, mikä on viisi enemmän kuin Pekingissä. Laskin, että Pekingiin saimme vielä 7-8 urheilijaa villin kortin tai käyttämättä jääneiden paikkojen kautta mutta Lontoon osalta kaikki paikat ovat urheilijoiden itsensä hankkimia. Tämä on hyvä osoitus suomalaisen vammaisurheilun tason noususta kansainvälisesti verrattuna. Joukkueen yleisjohtoa, lajijohtoa, avustajia ja huoltajia tulee olemaan Lontoossa noin 40 henkilöä. Tämä joukkue kokoontuu Helsinkiin lauantaina 4. elokuuta viimeiseen yhteiseen infopäivään ennen kisoja.

Tällä viikolla joukkueen jäsenet ovat saaneet varustepakettinsa. Haltin asut ja Asicsin jalkineet ovat samat, jotka ovat tulleet tutuiksi jo olympiajoukkueen osalta ja omasta mielestäni ne ovat hyvännäköisiä ja toimivia. Lontoon ja Weymouthin sääolosuhteet ovat odotettavasti vaihtelevat ja asettavat varustukselle omat vaatimuksensa.

Tietotekniikka on suureksi avuksi muun muassa erilaisten tietojen välittämiseen kisajärjestäjän ja Paralympiakomitean välillä. Joskus järjestelmät kuitenkin myös temppuilevat. Syöttäessämme Saarisen Katjan kanssa matkustustietoja LOCOGin järjestelmään huomasimme yllättäen, että yksi urheilija puuttui listasta. Selvittäessäni asiaa kisajärjestäjältä minulle ilmoitettiin, että kyseinen urheilija oli poistettu akkreditoitavien listalta. Syytä tähän en tiedä mutta joka tapauksessa asia korjaantuu, kun se huomattiin tässä vaiheessa. Maanantaihin 6.8 mennessä urheilijat on ilmoitettava kisajärjestäjälle ja sen jälkeen muutokset ovat mahdollisia pelkästään loukkaantumisen tai vastaavan syyn takia. Toivottavasti järjestelmä ei temppuile tällä kertaa.

Seuraavat pari viikkoa menevät kisamatkaa viimeistellessä. Pienetkin yksityiskohdat on tarkoitus olla valmiina 20. elokuuta mennessä, jolloin suuntaamme Saarisen Katjan kanssa Lontooseen. Ensimmäiset urheilijat tulevat kisakylään 22. elokuuta ja suurin osa on jo paikalla 28. elokuuta, jolloin kisakylässä järjestetään juhlallinen joukkueen tervetuloseremonia. Siellä kuulemme Maamme-laulun ensimmäistä kertaa Lontoon olosuhteissa mutta se ei jää ainoaksi kerraksi!

Kimmo Mustonen  

Rauhallisella mielellä Lontooseen

Aloitan viime blogissani tekemästäni lupauksesta: kuulumisista toukokuun lopulta Bad Orbista, viimeisestä kansainvälisestä kilpailustani ennen Paralympialaisia. Taoin peruskilpailussa kaikki laukaukset kymppiin, ja huolimatta onnettomasti yhdeksiköllä alkaneesta kymmenen laukauksen finaalista sijoituin lopulta toiseksi. Kisa toi onnistumisen, lisäsi luottamusta suorittamiseeni ja antoi pienen piirun opetustakin, joten en voinut olla muuta kuin tyytyväinen.

Kesäni on sisältänyt tuttuun tapaansa lajiteknillisen ja fyysisen puolen treenejä sekä leiritystä, mutta väliin myös kullankallista irtautumista ampumisesta. Kun treenaa hyvin, riittävästi ja huolellisesti, kasvaa kunto levätessä aivan huomaamatta. Olen itse todella tajunnut levon merkityksen vuosien varrella. Varsinkin tähänastisen urani alkupuoliskolla treenasin vielä kisojen lähestyessä aivan yhtälailla kuin keskimäärin – ellen jopa kovempaa. Se toimi silloin. Nykyään treenaamisen rytmitys, siis nollaushetket, ovat kasvattaneet merkitystään. On tärkeää kuunnella ja ymmärtää itseään – ja toimia sen mukaan. Kutsun tällaisten asioiden omakohtaista kokemista, niiden ymmärtämistä ja niiden käyttöön ottamista ampujana jalostumiseksi.

Tulevat viikot ennen Lontoota tulevat sisältämään sopivan määrän sydämellä tehtyjä harjoituksia kotiradalla, viimeistelyleirin, tapaamisen koko Suomen paralympiajoukkueen kanssa sekä kaikenlaisia asiaan kuuluvia valmisteluja. Ilmassa on odottavaa taikaa, kun vuoden huipennus lähenee. Tottahan toki aion mahdollisuuksien mukaan seurata myös Olympialaisia. Aloituslajina onkin perinteisesti naisten ilmakivääri, joten televisio lienee lauantaina aamupäivän aikoihin auki ja minä tiukasti sen äärellä. Kun tuolloin jännään kivääriampujattaremme suorittamista, pääsen samalla jo hieman kurkistamaan kuninkaallisen tykistön kasarmien sisään.

Tätä kirjoittaessani Lontooseen lähtöön on aikaa enää kuukauden verran. Ampumiseni ja siihen liittyvien odotusteni pohtimisesta aion tässä vaiheessa pidättäytyä. Haluan keskittyä puhtaaseen tekemiseen, en turhaan ajattelemiseen. Se tulee, mitä on tullakseen. Oli se mitä tahansa, sen olen ansainnut.

Que sera. J

-Minna-

London Calling

Reilu kuukausi raakaa työtä ja kihelmöivää odotusta jäljellä kunnes Lontoon paralympialaiset pyörähtävät käyntiin. Yhdistyneen kuningaskunnan pääkaupunki lähiympäristöineen on valmis ottamaan vastaan 4 233 paraurheilijaa, jotka taistelevat mitaleista ja itsensä ylittämisestä yhteensä kahdessakymmenessä paralympialajissa yhdentoista kisapäivän ajan.

Para-pyöräilyn maantie- ja samalla pyöräilyn suomalaislajien kisatapahtumat - keskittyvät Kentin piirikunnassa sijaitsevaan Brands Hatchiin, joka tunnetaan yhtenä brittien moottoriurheilun tunnetuimpana lajipyhättönä. Tulevien paralympialaisten ajaksi kireälle viritettyjen kisakoneiden ujellus saa väistyä kun moottoriradan ja lähitienoon täyttävät para-fillaristit. Para-pyöräilyn lajitapahtumien järjestäminen Brands Hatchissä on kuin paluu alkulähteille: tarinan mukaan juuri näillä nummilla britit kävivät viikonloppuisin sankoin joukoin ulkoiluttamassa fillareitaan ennen peltilehmien vallankumousta.

Pyöräilyn osalta paralympialaisten suomalaiskatseet kohdistuvat tandemien luokka B:n maantieajoon ja henkilökohtaiseen aika-ajoon, jotka kisataan 5. ja 8. syyskuuta. Kaksi erillistä kilpailua, kaksi mahdollisuutta. Kahta maapaikkaa odotettiin ja toivottiin, yksi saavutettiin. Kahden kovan tandem-parin ja yhden maapaikan yhtälö johti sisäiseen karsintakilpailu-tilanteeseen. Karsinta oli kova, mutta samaan hengenvetoon reilu, oikeudenmukainen ja tasavertainen. Uskallan väittää, että tästä sisäisestä kilpailutilanteesta selvittiin entistä vahvempina niin Lontoon kuin Rio de Janeiron haasteita silmällä pitäen.

Tätä kirjoitettaessa Lontooseen valittu tandem-pari, Jarmo Ollanketo/ Marko Törmänen, ovat parhaillaan toisella kotimaan valmistavalla harjoitusleirillä Vuokatissa. Elokuun puolivälissä on vuorossa kahden viikon valmistava leiri Espanjassa, jossa kokeneet kisakropat viritetään lopulliseen iskuunsa. Leirin jälkeen on muutama päivä valmistelua kotiympyröissä ja tämän jälkeen kisakoneen siivin kohti saarivaltiota. Myös varalle nimetty pari, Arttu Mäkinen ja Aki Turunen, ovat jatkaneet harjoittelua ja valmistautumista ammattimaiseen tapaan, ja lähtevät mukaan Alicantessa pidettävälle para-pyöräilyjoukkueen viimeistelyleirille.

Pyöräilyn tavoite tulevissa paralympialaisissa on mitali, ja tästä ei tingitä. Tätä sisäistettyä tavoitetta kohti poljetaan ja siihen uskotaan. Se on urheilua täydestä sydämestä. The Clash:n legendaarinen London Calling soi, tosin vain otsikkotasolla, vahvemmin kuin koskaan.

Tsemppiä kaikille Lontooseen valmistautuville urheilijoille ja taustajoukoille. Aivan kohta on aika pistää kaikki peliin ja loistaa!

Mikko Peltonen

Para-pyöräilyn lajijohtaja

17-vuotinen haave toteutumassa?

Yleisurheilurintamalla eletään todella mielenkiintoisia aikoja paralympiajoukkuevalintojen suhteen, kun miehissä kaksi paikkaa on jo täytetty, mutta kolme paikkaa on vielä täyttämättä. Niistä taistelee yhteensä viisi A-tulosrajan tehnyttä urheilijaa, ja saan kunnian olla itse tuossa joukossa tavoittelemassa 17-vuotista haavettani päästä edustamaan Suomea paralympialaisiin.

Kuluva kauteni alkoi toukokuun puolivälissä lupaavasti Sveitsissä, kun heti ensimmäisessä kisassa onnistuin parantamaan omissa nimissäni olevaa luokan T34 200 metrin Suomen ennätystä yli 0,6 sekunnilla, ja satasellakin kelasin puoli sekuntia alle ennätykseni, mutta valitettavasti tuulilukema oli harmittavasti +2,1, joten uusi virallinen SE jäi näin kirjaamatta.

Tuon jälkeen niin Hollannin EM-kilpailut kesäkuun lopussa kuin osa kotimaan kisoistakin ovat olleet hieman mollivoittoisempia allergiaoireiden ja sairastelun sävyttäminä, joten todellinen tuloskunto on itsellenikin tällä hetkellä hieman arvoitus. Uskon kuitenkin pystyväni tekemään kahdessa jäljellä olevassa näyttökisassa (Lappeenrannan Eliittikisat 18.7. ja Iisalmen SM-kisat 28.–29.7.) sellaiset tulokset, jotta kisalippu Lontooseen heltiäisi kun lopullinen kisajoukkue julkistetaan 1.8. mennessä.

Mikäli valinta osuu omalle kohdalleni, tavoitteenani on tehdä Lontoossa kauden paras kelaukseni olosuhteista - tunnetustihan Brittein saarilla sataa melkein päivittäin J - huolimatta. Vaikka osa kelaajista pelkää sadekelin kisoja melkein kuin ruttoa, itselleni se ei enää ole suurikaan peikko, kun Suomessa on tänä kesänä saanut melkoisesti ”nauttia” sadekelin treeneistä ja kisoista. Pidän sitä pelkästään hyvänä asiana Lontoota ajatellen. Uskon taistelevani onnistuneella suorituksella ainakin finaalipaikasta niin satasella kuin kakkosellakin.

Odotan innolla tulevia näyttökilpailuja ja lopullista joukkuevalintaa, ja toivotan kaikille oikein hyvää kesän jatkoa, ja kaikille Lontooseen tähtääville tsemppiä treeneihin kohti kauden kohokohtaa!

- Janne Seppälä

Joukkue koossa

Kävimme hikoilemassa suomalaista hikeä Madridin huonosti lämmitettyä saunaa muistuttavassa pelihallissa. Aurinko helli lämpimästi, onneksi olimme paljon sisällä, ettei ylimääräistä rusketusta päässyt paljoa syntymään. Näin jälkikäteen ajateltuna koko reissun olisi voinut jättää väliin, koska oikeastaan yhtään mikään ei sujunut myöskään pelien ulkopuolella. Saimme nauttia Madridin hotellielämää jalkapallofinaalin merkeissä ja juoksimme ympäri lentokenttää kestävyystreenin omaisesti ainakin 2 tuntia.

Paikka Lontooseen tuli, vaikka viimeisten näytönpaikkojen mukaan kumpikaan ei olisi meistä sitä ansainnut. Enpä muista, koska viimeksi olisimme olleet näin järkyttävän huonoja. Molemmille jäi varmasti paljon hampaankoloon, joten moinen laaduton suorittaminen ei tule toistumaan. Jos syitä pitäisi miettiä, voisi sanoa , että lämmöllä oli osuutta asiaan ehkä. Tai sitten molemmilla oli huonoja päiviä samaan aikaan. Tilastollisesti tämä tapahtuu hyvin harvoin. Silti tälläkin tasolla Lontoon vastustajistamme jäivät taakse sekä Ruotsi että britit.

Hopea ei tyydytä, joten treenaamista on jatkettava. Enää alle kaksi kuukautta kunnon pelien alkuun. Tämä turnaus todisti sen, että jokaisella meistä on vielä paljon tehtävää, jotta maksimaalinen suoritus saataisiin aikaan. Käytiin tyttöjen kanssa henkiset asiat läpi, jotta kestämme toisiamme Lontoossa viikon verran ennen pelien alkua. Jos onnistumme, olemme mitalisijoilla.

Kaisu ja Katja

Metsästysreissu vai elämysmatka?

Vielä noin 60 pitkää päivää ennen kuin on aika ottaa allas haltuun. Päivän verran aikaa näyttää maailmalle, mikä on tulos satojen päivien kurinalaisesta työstä. Kaikki pitäisi tuona päivänä noin minuutin sisällä osua kohdilleen. Jännittäväksi tällä kertaa asian tekee vielä, että muutkin, kuin minä, odottaa suoritukselta hyvää tulosta.

Melkein päivälleen 4 vuotta sitten tuli iloinen tieto, että olen saanut villin kortin Pekingin paralympialaisiin. Nousin itsenikin yllättäen paralympiajoukkueeseen ja pääsin unohtumattomalle matkalle Kiinaan. Tavoitteena oli lähinnä oma ennätys ja hyvä uinti. Kisoihin lähdettiin lähinnä opintomatkalle. Ylitin itseni ja pääsin finaalin, jossa en ollut edes viimeinen (7.).

Tuosta hetkestä on tultu valtavasti eteenpäin ja kehitytty niin urheilijana kuin uimarinakin. Välillä on käyty MM- ja EM-kisoissa osoittamassa, kuinka suomalaista tulee käsitellä uhkana, eikä yllätyskykyä sovi aliarvioida. Viimeinen myrskyvaroitus kanssakilpailijoille annettiin äitienpäivänä, kun ennätyksestä lähti kerralla 0,6 sekuntia.

Asetelmat Lontoon paralympialaisia ajatellen ovat siis aivan uudet. Päälajissani 100m selkäuinnissa, johon olen siis lähinnä viitannut, on kilpailu koventunut ja taso noussut todella paljon. Lähes kukaan ei tule pääsemään finaaliin yhtä helposti kuin minä pääsin. Tällä kertaa pienen marginaalin sisällä on tukku urheilijoita, minä mukaan lukien, joista osa jää väkisin finaalin ulkopuolelle. Tavoitteena on siis päästä finaaliin ja siinä sijoittua mahdollisimman hyvin. Jokainen päänahka tulee olemaan arvokas. Onko kyseessä siis metsästysreissu?

Sadat tunnit altaassa ja kuntosalilla ovat johtaneet siihen että pääsen paralympialaisiin. Toki olen menossa kisaamaan viimeiseen vetoon, mutta onko se kaikki mitä kilpailut voivat minulle tarjota. Siellä on kuitenkin upea kisakylä, tuhansia samanhenkisiä urheilijoita, hienot suorituspaikat ja Suomen joukkue. Kisat ovat koossaan omaa luokkaa. Olen takuulla menossa nauttimaan myös isosta tunnelmasta. Onko kyseessä siis elämysmatka?

Ajoittaiset terveysongelmat ovat rikkoneet viimeisen vuoden harjoittelua jonkin verran, mutta varsinkin kevään leiritykset ulkomailla ovat olleet tehokkaita ja tuottaneet tulosta. Kesän hyvällä viimeistelyllä työstetään vielä ne sadasosat, jotka toivottavasti 3. syyskuuta kääntyvät minun edukseni ja pystyn pääsemään itseäni tyydyttävään tulokseen.


Innolla ja jännityksellä kisoja jo odotellen:
-Antti Latikka-

Liikkuvaan junaan kohti Lontoota

Olen nyt neljättä viikkoa Paralympiakomitean vt. pääsihteerinä töissä. Tätä kirjoittaessani Lontoon paralympialaisiin on vain 65 päivää, huh. Ai niin, ja olympiakisat ovat jo 32 päivän kuluttua. On mielenkiintoista hypätä täysillä etenevään kisajunaan kohti kauden päätavoitetta niin monelle.

Pitää muistaa, että kisat (olympia- ja paralympiakisat) ovat uran suurin kohokohta päätähtien, urheilijoiden lisäksi, suurelle määrälle valmentajia, huoltajia, taustahenkilöstöä sekä liitoissa työskenteleville. Kerma kakun päällä joka motivoi ilman kikkaskonsteja. Halu toteuttaa omaa hommaansa niin, että ”ainakaan minusta” ei oman jengin onnistuminen jää kiinni. Se fiilis tarttuu nopeasti ja innostaa.

Kävin vuosi sitten muissa yhteyksissä Lontoossa tutustumassa olympialaisten ja paralympialaisten kisakylään Stradfordin alueella. Esittelystä jäi silloin mieleen se, että kisoista puhuttiin hyvin vähän itsessään ja enemmän painotettiin kisojen ”legacya” eli perintöä, jonka kisat jättävät.

Kisakylän alue on suunniteltu niin, että kun kisat ovat ohi, muodostuu Stradfordiin aidosti toimiva kaupunginosa, jossa voi asua omistus- tai vuokra-asunnossa ja koulu ym. palvelut ovat olemassa päivästä 1 alkaen. Tavoitteena on siis ollut ottaa huomioon myös kisojen jälkeinen aika, niin että kisapaikat eivät ole vain ränsistyvä muistomerkki, vaan luonnollinen osa kehittyvää Lontoon kaupunkirakennetta.

Uskon, että edellä mainittu on kisajärjestäjille motivoiva ja innostava tavoite, heidän uransa kohokohta. Se sitoo heidät meihin kisavieraisiin, pyrkimys tehdä jotakin poikkeuksellisen hyvin näissä kahdessa tapahtumassa, joita kohti kisajunamme kiitää. Toki sillä myös taklataan arvostelua kustannuksista joita näin suurten kisojen järjestäminen aiheuttaa, mutta jos sen tuloksena on miellyttävä asuinympäristö, niin tuskin moni valittaa.

Olkoon loppumatka jokaiselle kohti Lontoota motivoiva, on nimen edessä sitten olympia- tai paralympiatunnus ja muistakaa nauttia myös matkasta, vaikka kotiinpaluu on varmasti hauskempaa onnistuneen lopputuloksen kanssa.


Motivoituneena,




Arto Ahola

Vt. Pääsihteeri

Kivimäki: Kiireistä ja stressaavaa

Kevät on ollut todella kiireistä ja stressaavaa aikaa, välillä on jopa oikeasti ollut mielessä että heitän hanskat tiskiin ja lopetan. Onneksi minulla on hyvä urheilupsykologi, mielettömän ihanat lapseni ja hyviä ystäviä.

Ykköshevoseni Griviksen kuntoutus on ollut tarkkaa puuhaa! Vastuu hevosen kunnosta Lontoossa on kuitenkin vain minulla. Onneksi apunani on mös tallityttö Enni ja assarini Sabina, jotka ovat jaksaneet kanssani kuntouttaa ja hoitaa Grivistä. Itse olen ollut nyt paljon enemmän läsnä sen hoidoissa kun ehkä aikaisemmin uskoin pystyväni. Jopa maastotreeni lenkeillä autolla kaahailen perässä ja jaan ohjeita :) Nyt Grivis on kunnossa ja olemme palanneet noin kuukausi sitten täysin normaaliin treeniin.

Ratsastan sitä itse noin viisi kertaa viikossa uuden ratsuttajani kanssa tai ilman. Olemme mm. käyneet maastossa, missä en ole käynyt aikaisemmin onnettomuuteni jälkeen. Ratsastamme puomi ja kavalettiharjoituksia, ja ollaan myös jo vähän laukattukin. Taluttelen sitä yksikseni pitkin tallin pihoja, teen juoksutustreenit itse ja myös olen sen kerran lastannut traileriin. Luottamuksen tunne on ihana ja yhteistyön onnistuminen on vahvistanut paljon meitä molempia.

On minulla ollut huonoja hetkiäkin. On mm. ollut erimielisyyksiä ratsuttajani kanssa jo pitkään ja yhteistyömme päättyikin harmillisesti juuri paralympialaisten alla.

Mutta eteenpäin on puskettava ja kukaan ei ole tässäkään lajissa korvaamaton, paitsi tietty täs tapauksessa minä. Mutta uuden ratsuttajan Noora Nisulan löysin pian ja hänen, hevosteni, assarini Sabinan ja minun yhteistyö alkoi sujua hyvin ja todella nopeasti.

Uuden ratsuttajani myötä solmin myös henkilökohtaisen valmennussuhteen uusimpaan Suomenmestariimme, kouluratsastaja/valmentaja Stella Hagelstamiin. Minulla on siis superhyvä valmennustiimi ja hevoseni ovat nyt molemmat todella kovassa ja hyvässä iskussa.

Ruotsin PM-kilpailut kesäkuun alussa meni hiukka penkin alle, ei niin että prosentit olisi olleet huonoja, parannettiin kyllä Kuu-Akan kanssa edellisistä kisoista, mutta ne nyt vaan ei mitskuille riittänyt ja muut olivat parempia..tälläkertaa :(. Olin siis kisassa mukana kakkoshevosellani Kuu-Akalla, Grivis vielä saa pitkiltä kisamatkoilta lepoa.

Minulla oli koko PM-kisan ajan valtava stressi ja keskittymiseni ei ollut kunnossa. Johtui monestakin asiasta varmaan, yksi tietenkin se että Nina oli juuri poistunut tiimistäni ja minulla ei ollut ratsuttajaa mukana, vaikkakin luotin siihen, että meidän joukkueen valmentaja toimisi myös ratsuttajanani niin kuin Floridankin kisassa, mutta yllättäen hänkin jäi pois kisoista, henkilökohtaisista syistä, juuri ennen lähtöä.

Toinen syy keskittymiseeni oli varmaan tämä Lontoo, näin ensikertalaisena olen aika hukassa mm. itseni kanssa. Paineensietokykyä koetellaan, niin minulta kuin tiimiltänikin. Huhtikuussa tampereen hevosmessuilla julkaistiin Katri Syvärisen kirjoittama kirja Tavoitteena tasapaino, jossa esiinnyn yhtenä"päähenkilönä". Kiva projekti sekin. Paljon on ollut haastatteluja ja lehtijuttuja, mutta en ole niiden antanut nyt häiritä valmistautumista Lontooseen. Yksi tv-dokumenttiprojektikin pitäis tehdä?

Paljon olisi menoja ja juhlia yms kissanristiäisiä, mutta itselle ei nyt oikein aikaa heru. Muksut ovat onneksi sen ikäisiä että ne ei paljon kotona viihdy, eli ne ei edes huomaa kun oon päivät pois. Hmm..Mistä sais lisää aikaa mun päiviin? Vaikkakin toivoisin kyllä jo pääseväni sinne Lontoo areenalle, nyt olis aika hyvä "päivän kunto" hevosilla.

Minulla tietty nyt on näitä ikuisia ongelmia tämän vammani kanssa.  Satutin taas jalkanikin, nilkasta on kaikki siteet katki poikki ja nilkka on pois kupistaan. Taas pitää vaan sanoa, että onneksi en tunne, mut kyllä se aika paljon aiheuttaa spastisuutta. Nilkkaan laitettiin hyvä tuki ja se teipataan ratsastukseen, kuitenkin jalan leikkaus saatiin siirrettyä Lontoon jälkeen.

Painehaavanikaan ei ole parantunut, ja sen hoitaminenkin alkaa käydä jo hermoille. Nyt kuitenkin pidämme itsemme ja hevoset kasassa ja puhallamme yhteen hiileen, toivomme saavamme tiimin kanssa tehdä rauhassa työmme!

Toivottavasti tällä omalla porukalla pääsemme Lontooseen, mikä on vielä hyvin epäselvää ketä saa lähteä ja ketä ei? Se on harmi, koska oma tiimi on kuitenkin se tärkein juttu. Toivottavasti nämäkin asiat järjestyy pian.

Griviksen kanssa ollaan menossa Finnderbyyn esiintymään 31.06. Esittelemme vähän tätä vammaisratsastusta ja sitten vielä ratsastan yleisölle mun vapaaohjelman, mikä on hyvää treeniä ja kivaa vaihtelua!

Toivotan kaikille hyvää ja lämmintä kesää!

Jaana

Kesätyötä joukkueiden parissa

Viimeistely Lontoota varten on menossa maalipallojoukkueiden osalta. Loukkaantumiset ja sairastelut ovat haitanneet niin miesten kuin naistenkin valmistautumista. Esim. miesten joukkue ei ole päässyt eikä pääse viimeistelyturnauksiin parhaalla kokoonpanolla.  Toivottavasti jo parille viimeiselle leirille ennen Lontoota saamme koko ryhmän terveenä paikalle. Henki joukkueessa on vahva ja voittamaan kun on opittu, niin tahtoa riittää. Yhdeksän pelaajan rinki on hitsautunut hyvin yhteen ja vaikeaa on näistä valita ne kuusi kisoihin lähtevää.

Turnauksia joukkue siis pelaa vielä kolme, mutta ainakin kahteen niistä emme saa parasta kokoonpanoa mukaan juuri noiden sairastelujen takia. Toivotaan siis koko joukkueen kasvavan tästä ja pelipaikoille kilpailun kasvattavan ns. vaihtopelaajien motivaatiota ottaa paikka itselle.

Viimeisin turnaus miesten joukkueelta päättyi pronssimitalleihin Sloveniassa Ruotsin ja Iranin ollessa parempia. Tosin joukkue  oli matkassa vain neljällä pelaajalla. Täällä oli mukana myös pitkän tien kulkija, ex huoltaja ja valmentaja Paul Lindel Kevin Colletin apurina. Itse olin naisjoukkueen mukana Ruotsissa.
Naisten joukkue käväisi Malmössa Lady intercup turnauksessa voittaen koko turneen. Mukana oli kahdeksan joukkuetta kymmenestä Lontooseen matkaavista. Niinpä naisetkin saivat mukavia päänahkoja matkalla Lontooseen. Turnauksia pelataan vielä yksi, mutta Ruotsista tuli juuri kutsu viimeistelyleirille Tukholmaan, jota toki harkitaan.

Haastetta leireihin on riittänyt: miten saada tuo valmennusportaan kolmen hengen ryhmä ajallisesti aina oikeaan paikkaan. Itselle on tuo kahden joukkueen valmentaminen ollut myös mielenkiintoinen haaste, kun tuo normaali päivätyökin olisi hoitdettava. Tällä hetkellä olemme onniksi jo siinä tilanteessa, että molemmat joukkueet voivat harjoitella samoja asioita, eikä leirien valmistelu vie enää niin pitkää aikaa. Lisäksi ollaan tilanteessa, jossa joukkuepelaaminen on leireillä se ykkösjuttu ja tällöin olemme saaneet yhden tuomarin myös mukaan tuomaan leiripeleihin tuomarien näkemyksiä pallon pyörityksestä pelitilanteissa.                      

Joten hyvillä mielin tästä jatkamme kovaa harjoittelua. Kiitokset pelaajille mahtavasta harjoitteluinnosta ja valmennustiimille jaksamisesta. Taustajoukoille myös kiitos hyvin hoidetuista asioista. Lisäksi Suomen tuomareita on kiittäminen hyvästä yhteistyöstä. J a muistaa sopii tietysti kotijoukkojen tuki. Ilman läheisempien tukea ei täysipainoinen harjoittelu olisi mahdollista.
Tästä on hyvä jatkaa kohti Lontoota!

Maalipalloilijoista tulisi kyllä hyviä sään ennustajia. Lähes aina kesäleiriemme aikana aurinko jaksaa porottaa täydellä teholla ja me hikoilemme sisällä sinisen pallon perässä. Lähes aina…!
Hyvää kesän jatkoa kaikille!

Timo

Tähti: Kaksien arvokisojen kesä

Lontoon paralympialaisten alkuun on aikaa enää vajaa kolme kuukautta. Lontoossa kaikki suorituspaikat näyttivät valmiilta. Olympiakisojen päänäyttämö eli stadion tuntui melko vaatimaatomalta. Okei..myönnettäköön, että kiinalaisilla lähti lapasesta neljä vuotta sitten "linnunpesän" suhteen. Lontoossa ollaan oltu järkeviä ja stadionin kustannukset ovat varmasti pienemmät kuin Pekingissä. Tästä huolimatta uskon, että Lontoo tulee olemaan erinomainen kisaisäntä olympia -ja paralympiakisoissa. Itse sain olla etuoikeutettujen joukossa testailemassa rataa, sillä kilpailin esi-paralympialaisissa toukokuun alussa. Ratapinnoite oli varsin hyvä mondo. Ei huippunopea, mutta ei myöskään hitain mahdollinen. Kelaajalle ratapinnoite on varsin tärkeä asia siinä vaiheessa, kun aletaan miettimään rengaspaineita ennen kisaa. Kovalle radalle enemmän, pehmeälle vähemmän. Tämä vaikuttaa kelaustuolien rullaamiseen. Niinpä oikeanlaisella rengaspaineella voidaan saada satasen loppuajasta pois jopa kymmenys.

Paralympialaiset ovat monelle urheilijalle uran kohokohta. Taas on mahdollista saada suomalaiselle urheilukansalle uusia tähtiä. Itse ponnistin aikoinani ihmisten tietoisuuteen vuoden 2004 Ateenan kisoista, jossa voitin kaksi paralympiakultaa. Paralympiavuonna urheilijoiden näkyvyys mediassa lisääntyy selvästi. On itsestään selvä asia, että mahdollisimman hyvä kisamenestys on tärkeää koko vammaishuippu-urheilulle.

Oma valmistautuminen Lontooseen etenee kuin minne tahansa arvokisaan. Arvokisa on aina itselleni uran kohokohta ja siihen valmistaudutaan huolella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että leiri -ja reissupäiviä kertyy vuodessa reilusti yli sata. Tätäkin blogitekstiä kirjoitan lentokoneessa matkalla kohti Liverpoolia, jossa kilpailen viikonloppuna.

Tämä kesä on hyvin poikkeuksellinen omalla urallani. Tarjolla on peräti kahdet arvokisat. Lontoon lisäksi ensimmäinen kuntopiikki tähdätään Juhannuksen tienoille. Silloin vuorossa ovat Euroopan mestaruuskisat Hollannin Staadskanaalissa. Omassa luokassani T54, tilanne on varsin mielenkiintoinen 100 metrin osalta. Tällä hetkellä maailmantilaston ykkönen, kakkonen ja vitonen tulevat Euroopasta. Väliin mahtuu yksi Kiinalainen sekä Meksikolainen kelaaja. Taso siis tulee olemaan kärjessä kova myös EM-kisoissa. Harmillisesti yksi kesän "herkkupalasta" jäi pois, sillä IAAF:n yleisurheilun EM-kisat menevät päällekkäin Hollannin kisojen kanssa. Ihmisten asenteet ovat tässäkin asiassa muuttuneet urani aikana, koska todella moni on kysynyt minulta, toteutuuko 100 metrin kelaus Helsingissä. Silti koen, että alkava kesä on todellinen urheilijan paratiisi. Arvokisafiilis on aina jollakin tavalla erityinen.

Ilahduttavaa on myös huomata, että Suomen joukkue on kasvamassa Pekingin kisoista. Uusia nuoria on noussut kansainväliselle tasolle. Yksi hyvä esimerkki on yleisurheilu. Pekingissä neljä vuotta sitten olin Suomen joukkueen nuorin yleisurheilija. Nyt neljä vuotta myöhemmin lähes 29-vuotiaana edustan joukkueen kokeneinta päätä. Pekingissä olin ainoa kelaaja, nyt joukkueeseen on nousemassa sensaatiomaisesti jopa 4-5 kelaajaa, joilta osalta voidaan odotella jopa maammelaulun soittoa. Asioita on siis tehty hyvin myös ruohonjuuritasolla, kun urheiljoiden määrä on selvästi kasvanut.

Päätän tekstini olemalla paluulennolla takaisin Suomeen. Ai niin..ne Liverpoolin kisat. Alitin jo toisen kerran tällä kaudella satasen ME-tuloksen 13.76. Myötätuulta oli kuitenkin taas liikaa. Ehkä sitten Lontoossa?

-Leo-Pekka Tähti

Paralympialaiset – valiojoukon urheilua

Tapaa Mandeville, Lontoon vuoden 2012 paralympialaisten maskotti. Miksi juuri Mandeville? No, jokaisen kisamaskotin nimi liittyy tavalla tai toisella olympialaisiin tai niiden isäntämaahan. Mandevillellä on erityisen vahva merkitys. Kerronpa teille, miksi.

Tänä kesänä pidettävien 14. paralympialaisten (29. elokuuta – 9. syyskuuta) juuret ovat viime kerrassa, jolloin kesäolympialaiset järjestettiin Isossa-Britanniassa eli 64 vuotta sitten, vuonna 1948.  Saksalainen neurologi nimeltä tohtori Ludwig Guttmann, joka oli muuttanut Oxfordiin toisen maailmansodan aattona, perusti selkäydinvamma hoitokeskuksen Stoke Mandevillen sairaalaan Buckinghamshireen. Kesällä 1948 tohtori Guttmann järjesti Lontoon olympialaisten aikaan kilpailun sotaveteraaneille, jotka olivat halvaantuneet selkärankavammojen vuoksi. Neljä vuotta myöhemmin mukaan tuli alankomaalaisia urheilijoita, jolloin kisasta tuli ensimmäinen kansainvälinen vammaisten kilpailu. Paralympialiike kasvoi noista ajoista, ja ensimmäiset viralliset paralympialaiset pidettiin vuoden 1960 Rooman olympialaisten yhteydessä. Tämän vuoden värikäs Mandeville-maskotti muistuttaa tästä historiasta ja 64 vuoden takaisesta yhteydestä pieneen englantilaiseen maaseutukaupunkiin.

Tämän kesän paralympialaisissa nähdään yhdentoista päivän ajan eliittikilpailua, jossa yli 4000 urheilijaa yli 140 maasta kilpailee kahdessakymmenessä urheilulajissa kahdessakymmenessä eri paikassa. Katsojat vievät 1,5 miljoonaa kisalippua, ja yli 6000 lehti-, televisio- ja radiotoimittajaa tuo paralympialaiset muun maailman ulottuville.

Olympialaisten kaiken medianäkyvyyden keskellä voisi olla houkutus ajatella paralympialaisia vain jonkinlaisena oheistapahtumana, mutta se olisi väärin. Viime kuussa minulla oli suuri kunnia ja ilo tavata osa Suomen paralympialaistoivoista kuten judokat Jani Kallunki ja Päivi Tolppanen, ratakelaaja Toni Piispanen ja maalipalloilija Katja Heikkinen. Maalipalloon tutustumisen lisäksi (itselleni entuudestaan tuntematon peli, jota ei selvästi ole tarkoitettu arkajaloille, hitaasti reagoiville tai niille, jotka pelkäävät kolhuja ja mustelmia!) sain kuulla myös siitä, kuinka nämä urheilijat valmistautuvat kisoihin, kurista ja määrätietoisuudesta, harjoitteluun ja huolelliseen valmentautumiseen kulutetuista tunneista, uhrauksista, joita jokainen heistä tekee pyrkiessään olemaan paras, voittamaan mitalin kaikkein suurimmalla urheiluareenalla.

Tärkein asia on kuitenkin se, että paralympialaisedustajat ovat samanlaisia kuin vammattomat kollegansa. He ovat yhtä sitoutuneita, ammattimaisia ja omistautuneita kuin kaikki muutkin olympiaedustajat, mikä tekee heistä valiourheilijoita sanan kaikissa merkityksissä. Mutta myös urheilijoita, jotka ovat erityisesti kunnioituksen ja ihailun arvoisia, sillä he eivät ole ainoastaan hioneet taitojaan erittäin kovalla työllä ja pitkäjänteisyydellä vaan myös voittaneet vammansa voidakseen kilpailla omien lajiensa korkeimmalla tasolla.

Niinpä tämä valiojoukko, nämä huipputason urheilijamiehet ja -naiset ansaitsevat enemmän huomiota kuin mitä he nyt saavat. Lontoolla ja Isolla-Britannialla on ilo ja kunnia isännöidä tämän vuoden olympia- ja paralympiakisoja.  Aiomme tehdä siitä suurenmoisen urheilun ja urheilun huippusuoritusten juhlan. Kyse ei silti ole vain vaikuttavan show'n järjestämisestä tänä kesänä. Kyse on kestävän perinnön jättämisestä. Osa perinnöstä tulee siitä, että osa Lontoosta uudistuu ja muuttaa muotoaan. Osa siitä tulee tuhansien vapaaehtoisten osallistumisesta. Osa siitä tulee urheilusaavutusten kuvista, jotka kannustavat tulevia sukupolvia seuraamaan suurten urheilutapahtumien tarjoamia mahdollisuuksia. Ja osa siitä on vähemmän konkreettista – sitä, miten me lujitamme asenteiden ja arvojen muutosta. Kun mietimme tohtori Guttmannin monia vuosia sitten alullepanemaa hanketta ja sitä, kuinka paralympialiike on kasvanut ja menestynyt, meidän pitäisi pohtia, mitä tarkoitamme urheilulla.

Urheilua kaikille. Valiojoukon urheilua. Ja paralympiaurheilun tapauksessa: lisäsisulla höystettyä urheilua.  
 

Matthew Lodge
Iso-Britannian Suomen suurlähettiläs

Kokousvisiitti Lontoon järjestelyiden keskelle

Perjantai 18. toukokuuta, herätys klo 4:45, koiran kanssa lyhyt lenkki kevyessä vesisateessa, aamupala ja Hesari, suihkun ja pukeutumisen jälkeen autolla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkakohteena tänään on Lontoo, missä minulla on kokous LOCOGin kanssa Suomen joukkueen kisavalmisteluihin liittyen.

Kentällä mietin, mitä keksin kisajärjestäjän yhteyshenkilölleni tuliaisiksi - tällä kertaa päätös oli helppo, ostin Angry Birds lahjapakkauksen, missä oli avaimenperä ja karamellia. Kone lähti kentältä aikataulussaan klo 7:50 ja kuinka ollakaan vieressäni istuneen brittirouvan kanssa tuli juteltua edellisen illan jääkiekkopeleistä. Hän oli ilmeisen kiinnostunut lajista ja oli iloinen kuullessaan Tsekin voittaneen Ruotsin. Hän harmitteli, ettei MM-kisoja näytetä Britannian tv-kanavilla. Toisella puolellani istunut jenkki ei niinkään ollut juttutuulella jääkiekon suhteen.

Lento laskeutui aikataulussaan klo 9 paikallista aikaa Lontoon Heathrow’n kentälle. Matkalaukkuja minulla ei ollut, joten suuntasin passintarkastukseen, josta edelleen metroon ja suunta kohti Canary Warfia, missä LOCOGin toimistorakennus sijaitsee. Lontoon metroverkostoa täytyy kyllä kiittää, sillä sen verran helppoa, nopeaa ja edullistakin suurkaupungissa matkustaminen on. Kentältä Piccadilly linjalla Green Parkiin ja sieltä Jubilee linjalla kohteeseen kesti tasan tunnin ja päivälippu maksoi 8,50 puntaa eli runsaat 10 euroa.

Tapoihini kuuluen, olin perillä etuajassa, joten ehdin kiertää yhden korttelin tässä Lontoon business- ja pankkimaailman keskuksessa löytääkseni Starbucksin kahvilan. Cappucinon jälkeen olinkin valmis menemään osoitteeseen 10 Upper Bank Street, jonka edessä sattui juuri silloin olemaan massaliikuntatapahtuma, mikä varmaan jotenkin liittyi LOCOGin toimiston läheisyyteen. Tornitalon sisällä oli suuri aula, jonka vastaanotossa kävin ilmoittautumassa. Talon kerroksiin ei pääse ilman saattajaa, joten jäin odottelemaan yhteyshenkilöäni. Hetken päästä paikalle saapui Lambis, joka on työskennellyt eri kisaorganisaatioiden palveluksessa jo Ateenan kisoista lähtien. Moikkasimme ja kerroimme viimeiset kuulumiset, kunnes yhteyshenkilöni, Katrina, tuli alas hakemaan minua.

Kokoushuoneessa oli Katrinan ja itseni lisäksi kolme muuta kisajärjestäjän edustajaa, jotka vastasivat ilmoittautumisista ja akkreditoinneista. Paikalla oli lisäksi Sotshin 2014 edustaja tutustumassa, kuinka pre-DRM eli joukkueen esirekisteröintikokous hoidetaan. Ensiksi ojensin tuliaiseni ja kuinka ollakaan, Angry Birds oli tuttu kaikille mutta kukaan ei tiennyt sen suomalaisuudesta. Näin taas vietiin Suomi-infoa eteenpäin.

Sinänsä kokous noudatti tuttua kaavaa, missä käytiin läpi saavutetut maapaikat, pitkällä listalla olevat henkilöt, akkreditointitietojen paikkansa pitävyys, avainhenkilöiden tehtävät ja yhteystiedot, joukkueen matkustamiseen liittyvät tiedot jne. Asiat oli käyty läpi kolmessa tunnissa. Tämän jälkeen samaa reittiä takaisin kentälle, missä ehdin syödä päivän ensimmäisen aterian, jos nyt ei lentokoneen sämpylää lueta sellaiseksi. Tuliaisiakin yritin löytää lähinnä kolmelle tyttärelleni mutta tällä kertaa se jäi yritykseksi - Disney Storea ja prinsessakamaa kentältä oli turha etsiä. Jospa vielä Helsingin päästä löydän lauantain karkkipäivälle jotain sopivaa, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Lontoon olympialaiset ja paralympialaiset ovat jo ovella, ja valmistelut loppusuoralla. Urheilijatkin näyttävät olevan ennätyskunnossa - onnittelut vielä kerran kaksinkertaiselle ME-urheilijalle, Toni Piispaselle! Tästä on hyvä jatkaa kesän ja etenkin alkusyksyn odottelua.

Kimmo Mustonen

(kuvassa jousiammunnan kilpailupaikka)

Leinonen: Onnistumisen iloa Antalyassa

Vuoden ensimmäinen kansainvälinen kilpailuni, maailmancup Turkissa, on vastikään eletty. Muistoissani päällimmäisenä ovat ampumasuoritukseni lisäksi hotellialueen ympäristö, joka tarjosi kauneudennälkäiselle ampujattarelle hengen ravintoa yllin kyllin. Kisapäiväni aattoiltana kiertelin avustajani kanssa lähistöllä välimerellisessä, kosteassa etelän pimeydessä, missä suunnattoman kauniisti valaistut rakennukset ympäröivine palmuineen vartioivat aluetta majesteetillisesti. Tuulenvire oli hellivää, ja upeat valonäkymät toistuivat uima-altaiden turkoosinsinisestä vedestä. Annoin sieluni nauttia hiljaa, hengittelin rauhaisasti ja syvään. Tunsin kyseisen hetken olevan juuri sitä, mitä silloin tarvitsin. Ampumasuorituksen tekeminen on mitä suurimmassa määrin mentaalilaji, ja jokainen valmistautuu siihen omalla tavallaan. Minulle on merkityksellistä kerätä sisälleni kauneuden kokemusta ja aitoa iloa, jotka tuovat minulle voimaa. Vaikka tuloksen tekeminen on parhaimmillaan nautintoa, se on samalla tuskaisaa pinnistelyä. Siksi hyvä mieli pohjimmaisena tunteena ei ole pahitteeksi.

Kisapäivä valkeni hyvin nukutun yön jälkeen. Aloitin päiväni köllötellen hetken aikaa sängyllä ja kuunnellen musiikkia. Aamiainen maistui tällä kertaa hyvin huolimatta siitä, että kilpailun startti odotti jo muutaman tunnin päässä. Jännitys hiipi kuitenkin vatsaani, kun oli aika siirtyä ampumaradan suuntaan. Avustajani meni laittamaan varusteita valmiiksi, jolloin minä sain hetken arvokasta aikaa yksikseni. Ennen kuin siirryin suorituspaikalle, varastoin vielä energiaa banaanista ja runsaskuituisesta kaurakeksistä. Energiaa tosiaan tarvittiin, sillä ampumaradalla oli hyvin lämmintä. Vesipullo oli ahkerassa käytössä kisan kuluessa, ja hikeentyneitä käsiä oli kuivattava kertaalleen pyyhkeeseen. Maltti on valttia ja luottamus omaan tekemiseen tärkeää. Muun muassa näiden asioiden ansiosta hymy puhkesi välittömästi kasvoilleni maksimipisteet 600 tuoneen peruskilpailun jälkeen. Kohtuullisten finaalikymppien jälkeen olin onnellinen hopeamitalisti. Oli aika vaihtaa onnitteluja kilpakumppaneiden kanssa sekä halata joukkuetta ja erityisesti omaa avustajaa, joka teki työtään jälleen erinomaisella tavalla.

Seuraavan kerran kerron ainakin kuulumisia kilpailusta, jonka ajankohta on toukokuun toiseksi viimeinen viikko ja tapahtumapaikka Saksan Bad Orb.
Toivotan kaikille kaunista alkukesää!

-Minna-

Jere Forsberg: Kohti kesää

Noin seitsemän kuukauden sisällä ampumisen jälkeen on hyvä vihdoinkin päästä ulos harjoittelemaan, etenkin kuin sisäkausi oli varsin menestyksekäs: Neljäs sija yleisistä SM-kisoista ja VAU:n SM-kisoista ensimmäinen sija. Ensimmäistä kertaa pääsen siis harjoittelemaan ulkoammuntaa  hyvistä lähtökohdista, sillä usempana vuonna ulos siirryttäessä olen ollut henkisesti riekaleina huonosti sujuneen sisäkauden jälkeen... Menestyksekkään sisäkauden jälkeen on mielenkiintoista ajatella sitä, että viime heinäkuussa olin jo hyvin lähellä lopettaa jousiammunnan kokonaan, mutta tällä hetkellä ainoana ajatuksena on kisalipun varmistaminen Lontooseen... Nopeasti tilanteet muuttuvat.

   Ulkokauden kävimme kuitenkin avaamassa jo pari viikkoa sitten, kun olimme leirillä Malagassa, Espanjassa. Siellä ammuntaolot olivat kuitenkin paikoitellen varsin haastavat sillä ammuntarata, jossa harjoittelimme, oli hyvin tuulinen. Pahimpina päivinä tuuli heilutti siihen mallin, että hyvä ettei pudonnut pyörätuolista. Mutta tuulesta huolimatta saimme ammutuksi ja itse asiassa tuuli oli hyväksi, sillä pääsin harjoittelemaan tuulessa ammuntaa, jota en juuri kotikentällä Suomessa pääse tekemään kentän suojaisan paikan vuoksi.

      Meillä talja-ampujilla on kaksi paikkaa Lontooseen ja meitä on kolme ampujaa, joten kyseessä on varsin terveellinen kilpailutilanne siitä, ketkä kaksi Lontooseen pääsevät. Päätös tehdään muutaman kotimaan kisan ja kesäkuun lopulla Englannissa Stoke Mandevillessa järjestettävän kisan perusteella, joten heti ulkokauden alkuun on harjoiteltava ja keskityttävä sata prosenttisesti. Kilpailukauden avaan 5.5 Kouvolassa. Kisoihin valmistautuminen ei silti juurikaan poikkea normaalista harjoittelusta, sillä esimerkiksi harjoittelumäärät ovat pitkälti maksimissa jo normaalissa harjoitusohjelmassa.

   Kesästä on siis tulossa varsin mielenkiintoinen ja kiireinen, sillä harjoittelun lisäksi ohjelmaan pitäisi mahduttaa syksyn ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen ja intohimoisena penkkiurheilijana jalkapallon EM-kisojen seuraaminen...

   Lopuksi toivotan kaikille hyvää kesän odotusta ja jo varmoille Lontoon lähtijöille onnistunutta harjoittelemista... Lontoossa nähdään ;)

Terveisin,

Jere

  

Sarjakausi lähenee loppuaan

Raitis ilma ratisee hampaissa, kun lumien lähdettyä treenejä voi siirtää ulkoilmaan. Hiekkaa, kuraa ja likomärkiä sukkia on saaliina joka lenkin jälkeen heikkonäköisen läiskiessä läpi rapakoiden. Samalla kasteen saavat myös syyttömät kanssakulkijatkin. No onpahan Lontoossa kotoiset oltavat, jos sattuisi satelemaan.

Sarjakausi lähenee loppuaan. Viikonloppuna pelataan päätösturnaus, jonka jälkeen voimme taas treenailla täysillä keskenämme ilman mitään ”vihollisasetelmaa”. Seuraavan kansainvälisen turnauksen lentoliput on varattu ja koska tuo Ruotsi on niin valtaisan matkan päässä, niin saamme hillua lentokentillä sellaisina aikoina, jolloin kunnon ihmiset yleensä nukkuvat. Täytyypä varoa, ettei jetlag pääse yllättämään. Malmössä päästään taas tositoimiin kun melkein kaikki Lontoon joukkueet ovat tulossa Lady Intercupiin. Jos vanhat merkit yhtään pitävät paikkaansa, hikeä tulee riittämään! Toivottavasti loukkaantumiset eivät meitä enää niitä.

Fyysisen puolen valmistautuminen sujuu niin sanotusti aikataulussa. Henkinen puoli onkin sitten asia ihan erikseen. Sitä ja tätä ja tuota pitäisi muistaa laittaa kalenteriin. Eikä ihan aina edes kotijoukot ymmärrä tätä menojen määrää. Katjan kotijoukko on puolestaan hyvinkin kokenut ja tietää, ettei lomalle olla menossa. No onneksi lapsi haluaa tietää iloisesti vain pääseekö mukaan ja jos ei niin kuka jää hoitamaan. 6-vuotias kuntosalilla ei ole ihan niitä tavallisimpia näkyjä saati mukavin tapa treenata.

Ehdimme vielä viettää paljon laatuaikaa keskenämme leirien ja turnausten merkeissä ennen Lontoota. Ja odotukset ovat kaikesta huolimatta aika korkealla.

Terveisin,
Kaisu ja Katja

Amanda Kotaja: Kohti unelmaa

Lontoon Paralympialaisiin on tällä hetkellä aikaa 140 päivää ja lähenee kovaa vauhtia. Pikkutytöstä asti olen unelmoinut pääsystä paralympialaisiin ja nyt se on jo ihan oven takana. En olisi muutama vuosi sitten uskonut pääsevani edustamaan suomea paralympialaisiin jo 17-vuotiaana. Kovalla työllä ja rakkaudella pyörätuolikelausta kohtaan sitä kohti ollaan kuitenkin menossa ja pikkuhiljaa sen alkaa itsekkin ymmärtää.

Kevät on jo pitkällä ja kisakauden aloitus alkaa myöskin olla jo lähellä. Kaudella on luvassa kahdet arvokisat EM-kisat Hollannissa ja siis Paralympialaiset Lontoossa. Urheilun supervuosi siis tulossa. Talvi ja alkukevät on mennyt hyvin kovasti treenaten ja harjoitukset ovat sujuneet hyvin. Viikonloppuna on lähtö Portugalin Monte Gordoon leirille. Ihana päästä treenaamaan aurinkoon ja lämpöön. Mahtavissa olosuhteissa on hyvä hioa tyttö kunnon kisakuntoon.

Toukokuun 8. pv onkin jo tosi kyseessä, kun kilpailen kauden avauskisoissa London Test Event kisoissa Lontoon olympiastadionilla, jossa siis paralympialaisetkin käydään. On hienoa päästä katsomaan ja testaamaan kisapaikka jo etukäteen. Uskon että siitä on hieman hyötyä itse paralympialaisia ajatellen, että olen päässy käymään jo kisapaikalla. Toukokuu onkin siis yhtä reissaamista kisoista kisoihin, sillä neljät kansainväliset kisat käyn toukokuun aikana. Välillä ehdin käydä pyörähtämässä kotona ja koulussa ja sitten onkin taas aika lähteä. Mäkelänrinteen urheilulukio onkin suorastaan välttömätön opiskelupaikka. Siellä ymmärretään pitkät poissa olot kisojen ja leirejen takia ja silti opiskelut etenevät itsenäisesti opiskeltuna tai verkkokurssien muodossa.

Innolla lähden paralympiavuoden kisakauteen valmistavalle leirille etelän lämpöön. Innoissani, mutta myös hieman jännittynein fiiliksin kohti ensimmäisiä kisoja ja sitä kautta paralympialaisia.

Terveisin

Amanda

n videoita kaikesta tekemästämme, kunten temppuja p

Fortum Para School Day ja Paralympiapäivä lähestyvät

Mitä urheilusankarimme olisivat ilman niitä liikunnan sankareita, jotka kisojen aikana jännittävät katsomoissa suomalaisten huippu-urheilijoiden menestymistä kisakentillä ja suuntaavat sitten harjoittelemaan esikuviensa perässä? Muuttuvan huippu-urheilun myllerryksessä mietitään uudenlaista toimintakulttuuria suomalaisen kilpaurheilun nostamiseksi kansainvälisen osaamisen huipulle. Nuorille liikunnan harrastajille kaikki toimintamallit ovat vielä täysin avoinna. 

Äärimmäisen palkitseva osa minun vuodessani kohti Lontoota on ollut yhteistyö koulujen kanssa. Lasten ja nuorten täysin ennakkoluuloton into tutustua uusiin lajeihin ja paralympiaurheiluun osoittaa, miten yksinkertaista kaikille avoimen liikuntakulttuurin rakentaminen voisi olla. Vanhoista toimintamalleista voi rohkeasti lähteä kokeilemaan uutta, kun omalta mukavuusalueelta poistumista ei jarruta epäonnistumisen pelko vaan päinvastoin kannustaa uuden kokemisen ilo.

Suomen Paralympiakomitean kouluprojektina toteutettiin syyskuussa ensimmäistä kertaa Paralympiakoulupäivä –kiertue viidellä koululla eri puolella Suomea. Sen jälkeen vauhti kohti Lontoota on vain kiihtynyt entisestään. Talven aikana työstettiin yhdessä Suomen Olympia-Akatemian, Olympiakomitean, Nuoren Suomen ja Opetushallituksen kanssa Liikkuen Lontooseen 2012 –ohjelmakokonaisuutta.

Toukokuussa startataan toiselle koulukiertueelle, joka sai tärkeän yhteistyökumppanin kautta täysin uudistuneen ilmeen sekä nimen Fortum Para School Day. Liikunnan iloa täynnä olevan yhteistyön voima näkyy kevään kiertueella entistä vauhdikkaampana menona.  Kuuden koulun kiertue huipentuu vielä koululaiskisaan Paralympiapäivässä 31. päivä toukokuuta Helsingin Kampissa. Paralympiapäivässä tullaan myös näkemään huikea rugbyn haastekisa, johon osallistuu oppilaita Paralympiakomitean Lontoon yhteistyökoululta Vantaan Veromäeltä. Tähtivalmentajiensa avulla joukkueet haastavat itsensä uuden lajin parissa.

Kun kevätaurinko vielä vähän sulattaa pelikenttiä, päästetään koululaiset irti paralympiaurheilun parissa. Tähän menoon kannattaa lähteä mukaan. Jokaisella on oikeus nauttia liikunnasta omalla tavallaan!

Katja Saarinen
Suomen Paralympiakomitean kehittämispäällikkö

Kisakauden avaus

Olen selvinnyt tästä talvesta tähän saakka nyt todella kunnialla. Normaalisti en talvisin juurikaan pääse treenaamaan kunnolla muutamaan kuukauteen. Floridan reissun jälkeen lepäilin pari viikkoa ja sitten nousin talvilomalta palanneen hevoseni Griviksen selkään. Grivis oli todella hyvä ratsastaa ja loma oli tullut tarpeeseen. Kuitenkin vain muutaman treenikerran jälkeen Grivis alkoi reagoimaan kivuliaasti vanhaan niskavammaansa ja taas edessä oli lääkärireissuja ja lomaa. Nyt juuri kun on tärkein vuosi menossa, niin ei todellakaan tuntunut mukavalta laittaa hevosta huilimaan, mutta kun on pakko niin on pakko. Lontooseen hevonen toki ehtii kuntoutua ja luultavasti onkin hyvä, että se saa aloittaa kilpailukautensa mahdollisimman myöhään.

Toki itselleni on tärkeää päästä radoille ja tietty on hyvä olla esillä kansainvälisille tuomareille. Kuitenkin Belgian avauskisa huhtikuun puolessa välissä jää Grivikseltä väliin. Onneksi ystäväni Maarit ja Heini pelastivat tilanteen ja sain heiltä lainaksi/käyttööni suomenhevostamma Kuu-Akan. "Akka" on 12-vuotias, ja kansallisia koulukilpailuja kiertänyt kokenut, kiltti ja näyttävä pieni hevonen. Olen siis treenannut ahkerasti uudella kisakumppanillani ja näyttää siltä että sen kanssa Belgiassa starttaaminen ei ole ollenkaan pöllömpi juttu.

Saas nähdä, mutta ainakin Ypäjän katsastusleirillä ensimmäiset ratamme ratsastettua ja kilpailussa ykköseksi päästyämme sain vahvistusta tunteeseen, että "Akka" on oivallinen kisakumppani. Olen valmentautunut talven melkolailla itsekseni, mikä on tehnyt pääkopalleni todella hyvää.  Nyt kun on hiukka paineita paralympialaisista, niin "itsetutkiskelu",ja onnistuminen melko itsenäisesti on luonut minuun uskoa ja kohottanut itsetuntoa. Toki olen Ninan valmennusapujakin käyttänyt, mutta suurimmaksi osaksi olemme avustajani Sabinan kanssa pärjänneet kahden.

Varsinkin maaliskuu oli melko rankka kropalleni, Ninan ollessa pitkään sairaslomalla. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että yhdellä treenikerralla olen ratsastanut huomattavasti pidempään kuin ennen. Muun muassa ratsastan verryttelyn hevoselle itse, aina ennen varsinaista kouluratsastustyöskentelyä. Sabina ja muutama muu on sitten auttanut hevosten reippaammassa liikuttamisessa. Olen kuljeskellut nyt tosiaan kuukauden kahden eri tallin väliä, mikä on aika rankkaa niin kropalleni kuin psyykkeellekin. Griviksen luona olen veljeni maatilalla käynyt melkein päivittäin, sille annetaan laserhoitoa ja maastoillaan. "Akka" taasen asustaa Suursuolla Kouvolassa.

Minulla on auton takapaksi täynnä hevostavaraa ja satulani, mitä kuskaan nyt sitten kokoajan mukana, kun molemmilla hevosilla käytän samaa satulaa.Tietenkin vain rahallisista syistä... ei siis ole varaa ostaa toista satulaa! Argh! Jospa niitä sponsoreita vielä jostain löytyisi! Toki tämä minun yksi satulani on niin priima minulle, että sitä mielelläni käytän, varsinkin kun tiedän sen ainakin Grivikselle olevan selkään juuri nappi, se tuli todettua Helsingin reissulla Hipposportilla jolloin he sovittivat satulan perusteellisesti. He myös sponsoroivat minulle varusteita ja saan sieltä hyviä tarjouksia.

Olen siis välillä henkisesti ollut melko rikki. Käytän kuitenkin apunani urheilupsykologia, jonka kanssa on kerta viikkoon jutusteltu. Se on auttanut ja pitämään pääkoppaani jokseenkin kasassa.Terveysasiat on ollut tähän maaliskuun loppuun asti melko hyvässä kunnossa, Floridan kaksiviikkonen auttoi ylläpitämään lihaskuntoni talvella. Salilla ja fysioterapiassa olen käynyt ahkeraan.

Ainut mikä nyt terveydessä on ongelmana on takapuolen painehaavauma, joka ei vielä kahden vuoden jälkeenkään ole parantunut. Toki tiedän, että niin kauan kuin ratsastan niin haava myös pysyy auki.
Huono tuurini ponnahti lisäksi taas esiin ja onnistuin polttamaan autoni penkinlämmittimellä vasempaan kannikkaan kolme palohaavaa...eli persuksessa riittää hoidettavaa...nyt voin kerrankin sanoa, että onneksi ei ole tuntoa! :)

Kaikkien näiden pikku ongelmieni kanssa kuitenkin jaksan treenata ja uskon että kisa Belgiassa tulee olemaan onnistunut. Belgian kisa on 13-15.04.2012. Suomesta meitä lähtee kokonainen neljän ratsukon joukkue.

Kevät terveisin Jaana ja Hepat (kuvassa Kuu-Akka)

Auttamisen ja yhteistyön voima

Paralympiaurheilu on ollut viime aikoina paljon esillä mediassa. Se on positiivista. Vielä nykyäänkin jokainen vammaisurheilujuttu on iloinen yllätys ja arvokas asia, ei itsestäänselvyys. Positiivista on myös, että tästä se tahti vasta kiihtyy, paralympialaisten lähestyessä. Välillä juttuihin lipsahtaa asiavirheitä, mitkä johtuvat yksinkertaisesti tietämättömyydestä. Ne ovat tietysti harmillisia, mutta niihin ei pidä takertua. Vammaisurheilusta viestijät, valmentajat, urheilijat ja muut vammaisurheilun parissa toimijat voivat jokainen omalta osaltaan lisätä median tietämystä lajeista, säännöistä ja urheilijoita. Se on meidän kaikkien iloinen velvollisuus. Avusta ja informaatiosta ilahtunut ja innostunut toimittaja on helppo saada tekemään vammaisurheilusta juttua toistekin. Se on parasta asennemuokkaustakin, joka kyllä toimii myös toisinpäin.

Itse muistan toimittajana pyörätuolirugbyn EM-kisoihin ensimmäiselle vammaisurheilujuttukeikalle mennessäni olleeni ihan pihalla. Haastateltavani oli kuitenkin mediaystävällinen ja avulias viimeisen päälle, eikä tyhmiä kysymyksiä ollut. Samoin EM-kisojen tiedottaja, joka oli korvaamaton tietopankki juttua varten. Menin toimitukseen takaisin innoissani, olin innostunut sekä joukkueesta, lajista että ylipäätään vammaisurheilusta. Olin koukussa, johon toivon muidenkin joutuvan. Tarvitaan kuitenkin vastaavia leevejä ja ninoja kohtaamaan tietämätön media, tarjoamaan tarinoita ja faktaa, rohkaisemaan.

Suomessa on vain pari vuosittaista kansainvälistä vammaisurheilun kilpailutapahtumaa, jotka keräävät lajiensa huippuja. Siksi niiden viestinnällinen ja markkinoinnillinen hyödyntäminen on ensiarvoisen tärkeää. Kesälajien puolella Suomen Vammaisurheilu- ja liikunta VAU ry:n Pajulahti Gamesista on rakennettu eri toimijoiden yhteistyöllä hieno tapahtuma, jossa myös viestintä ja markkinointi on hoidettu osana kokonaisuutta viimeisen päälle hyvin. Talvilajien puolella Vuokatti isännöi jälleen hiihdon- ja ampumahiihdon maailmancupia, tällä kertaa kyseessä ovat cupin finaalit.

Vammaishiihdon maailmancupeissa viestintää ei oikein kansainvälisestikään haluta eikä uskalleta vaatia eikä kritisoida, sillä kisajärjestäjiä ei jonoksi asti ole. Ollaan hiljaa tyytyväisiä, että tapahtumat saadaan järjestettyä urheilullisesti. Silti halutaan lisää medianäkyvyyttä, yhteistyökumppaneita ja urheilijoita.  Viestintä ja mediapalvelut ovat ehkä jokaisen vastaavan kisajärjestäjän listalla viimeinen hoidettava asia, sillä tärkeintä on järjestää urheilijoille ja joukkueille hyvät kisat. Näin prioriteetin kuuluu tietysti ollakin, mutta viestintään ja markkinointiin edes vähän satsaaminen on lopulta juuri urheilijoiden etu. Tähän tulisi vammaisurheilussakin jo päästä, sillä urheilullisesti esimerkiksi Vuokatissa on järjestetty jatkuvasti onnistuneita kisoja. Jos Vuokatissa ollaan innoissaan cup-finaalien järjestämisestä, sen soisi näkyvän nykyistä enemmän ulospäinkin. Tulossa on hieno tapahtuma!

Asiat voisivat hyvin helposti olla toisin. Mallia voi ottaa kotimaassa esimerkiksi Pajulahti Gamesista, jossa viestintä eri sidosryhmiin on aktiivista ennen tapahtumaa ja tapahtuman aikana, mediatiedotus sekä omat nettisivut viimeisen päälle suunniteltua. Aidolla yhteistyöllä moni asia on mahdollista.  Resurssit yhdistämällä saa aikaan vaikka mitä ja kaikkien osapuolten tavoitteet tapahtumalle on mahdollista saavuttaa.

Lisää yhteistyötä ja lisää hyviä vammaisurheilujuttuja innolla odottaen,

Heidi Lehikoinen
Viestintä- ja yhteyspäällikkö
Suomen Paralympiakomitea

Maaliskuisia mietteitä

Kevät tekee kovasti tuloaan, ja tämän ampumaurheilijan aatokset alkavat siirtyä lähestyviin maailmancupeihin. Itse osallistun heti toukokuun alussa Turkissa ammuttavaan, varmasti kovatasoiseen kilpailuun sekä saman kuun loppupuolella odottavaan, tuttuakin tutumpaan kilpailuun Saksan Bad Orbissa. Odotan ilolla pääseväni maailmalle kilpailemaan, ampumaan kisaa elektronisiin taululaitteisiin. Vaikka selkäytimeen taottu perussuoritus pysyy samana, on elektronisiin taululaitteisiin kisalaukausten ampuminen tunnelmaltaan hieman erilainen kuin pahvitauluihin ampuminen – minulle myönteisessä mielessä. Tykkään kääntää laukauksen jälkipidon jälkeen katseeni vieressäni olevaan näyttöön, joka kertoo ampumani osuman kymmenesosan tarkkuudella. Pääsemme ampumaan elektronisiin laitteisiin leireillä, mutta kotimaassa kilpailut ammutaan ainakin toistaiseksi useimmiten pahvitauluihin ja katsotaan osumat kaukoputkella. Ei pahvitauluissa mitään vikaa ole, mutta elektroniset taululaitteet kisapaikalla tuntuvat minusta luksukselta.

Helmikuussa piipahdin katsomassa ehjien ampujien ilma-aseiden EM-kilpailuja Vierumäellä. Halusin käyttää harvinaisen tilaisuuden hyväksi; oman lajin arvokisoja omassa kotimaassa ei ole mahdollisuutta seurata kovin monta kertaa elämässään paikan päällä. Nähdessäni yhden kannustamistani suomalaisampujista vaihtavan koetauluasetuksen kilpatauluasetukselle ja jäädessäni odottamaan hänen ensimmäisen kisalaukauksensa osumaa alkoi sydämeni sykkiä kiivaammin ja käteni hikosivat. Vaikka kisaviivalla olevaa ampujaa enemmän tai vähemmän jännittää, on hänellä itsellään sentään avaimet tehdä hyvät, kauniit osumat. Mutta entäpä katsomossa oleva kannustaja: hän ei voi tehdä muuta kuin nököttää jännitykseensä kietoutuneena ja odottaa silmät suurina seuraavaa osumaa – mikäli uskaltaa katsoa. Tiedän ja näin leikkisästi sanon, että nitrot olisivat olleet tarpeen monta kertaa, kun minunkin kannustajani ovat ampumasuoritusteni puolesta joutuneet piinapenkissä odottamaan.

Oli hienoa katsella Vierumäellä maailman parhaiden kivääriampujien kisaamista. Seurasin erityisellä ihailulla naisten ilmakiväärin hallitsevan olympiavoittajan ampumista. Muistan, kuinka aikanaan katsoin televisiosta kaksien edellisten olympialaisten ampumafinaaleita. Silmäni ahmivat odottavaisina näkymiä ampumahallista. Varmasti elän olympia-ampujien fiilistä television välityksellä tänäkin vuonna ja ajattelen ennen Lontoota samoin kuin ajattelin kahdeksan vuotta sitten ennen Ateenaa ja neljä vuotta sitten ennen Pekingiä: ”Tuolla myös minä tulen pian ampumaan.”

Terveisin: Minna

Tolppanen: Palloilijasta kasvoi judoka

171 päivää H-hetkeen eli Lontoon paralympialaisiin ja judon naisten alle 63kg-sarjan ottelupäivään. Istun kodissani Hyvinkäällä keittiön pöydän ääressä, ja minun pitäisi kirjoittaa elämäni ensimmäistä blogia tuohon kyseiseen ottelupäivään johtaneesta tiestä ja omasta kehityksestäni judokana. Katsetta ei voi kääntää kovin pitkälle taaksepäin, sillä vielä viisi vuotta sitten sanasta judo tuli mieleeni lähinnä pyjamabanaanit. Tietämättömyyteni on sittemmin eli tarkkaan ottaen vuoden 2008 jälkeen vähentynyt, koskapa kirjallisuudesta olen oppinut judon sanana tarkoittavan pehmeää tietä ja omakohtaisesti kokenut tuon tien olevan harvinaisen kovan. Entisestä joukkuelajin harrastajasta, palloilijasta on pikkuhiljaa kasvanut yksilölajia edustava urheilija, judoka.

Suomessa näkövammaisten judo on vielä tuore ilmiö. Ensimmäistä kertaa Suomesta osallistui Paralympialaisiin miesjudoka Ateenassa 2004 ja osallistuikin huikeasti kotiin tuomisinaan pronssia. Suomen judon ykköskeulakuvan asettama esimerkki oli vastaansanomaton, sillä maailmalla näkövammaisten judo on laajalti harrastettu laji, jonka kilpailutoiminta ja taso ovat sen mukaisia. Kuten urheilussa yleensä ja vammaisurheilussa erityisesti on naisten judon puolella harrastajamäärä pienempi ja kilpailumahdollisuuksia vähemmän. Silti nicejudon kehitys on ollut koko ajan nousujohteista. Kaikissa painoluokissa käydään karsintakilpailuja paralympiapaikan saavuttamiseksi ja useissa maissa maan omia karsintakilpailuja siitä kenen nimi akkreditointikorttiin kirjoitetaan. Näkövammaiset naiset harjoittelevat pääsääntöisesti yhtä ammattimaisesti kuin miehetkin ja suurin osa kilpailee myös vammattomien kilpailuissa. Voi siis sanoa, että laji-integraatio judossa on vähintään kohtuullisella tasolla ja se on edistänyt erityisesti näkövammaisten naisten kilpajudon kehitystä.

Pukiessani ensimmäistä kertaa harjoittelun ilolta tuoksahtelevaa lainajudogia päälleni en suunnitellut lajin vaihtoa, toivonut edustavani Suomea paralympialaisissa tai haaveillut urheilija-apurahasta. Ne asiat olivat seurausta neljän vuoden tiiviistä tatamin kuluttamisesta, yrittämisestä, totaalisesti epäonnistumisesta ja uudelleen yrittämisestä, hermojen kerran jos toisenkin menettämisestä, valmentajien pitkämielisyydestä sekä mustelmien ynnä hiertymien parantelusta. Paralympiapaikan heltiämiseen tarvittiin MM-kilpailujen viides sija, maailmankisojen viides sija ja EM-kilpailujen kolmas sija. Oikeuteen osallistua paralympiakarsintoihin Suomen Judoliiton lähettämänä judokana taas vaadittiin erinäisiä otteluvoittoja koti-Suomen vammattomien judokilpailuissa ja kansainvälisissä näkövammaisten judokilpailuissa.

Kuten yksittäinen kilpailupäiväkin, niin myös tämä projekti on edennyt ottelu ottelulta siten, että aina edellinen voitto on poikinut uuden ottelun, uuden haasteen. Niin se tulee olemaan myös 171 päivän kuluttua. jolloin puen omalla nimelläni varustetun, toivottavasti ei kenenkään hieltä haisevan kilpajudogin päälleni ja ottelen ensimmäisenä Suomalaisena naisena paralympialaisissa.

t. Päivi

PS. Eikä se tie ole yhtään pehmentynyt vuosien varrella.

Pimeästä ja synkästä talvesta kohti kesää ja Lontoota

Helmikuu on ohitse pakkasineen ja jatkuvine lumisateineen, lunta onkin saanut melko kiitettävästi puskea lähes päivittäin ovien ja autojen edestä. Jousiampujien kannalta talvi on synkkää ja harmaata aikaa. Ampuminen onnistuu vain sisätiloissa ja melko lyhyeltä matkalta  pääasiassa 18 metriä! Valaistus on yleensä kehno niissä sisähalleissa joissa ammuntaa voidaan harrastaa.

Ei siis ihme että kevättä odotetaan kuin varsat kevätnurmikolle pääsyä, lohtua pimeyteen tuo huhtikuussa tuleva leiri joka pidetään Espanjan lämmössä, siellä suomalaisten jousiampujien valiojoukko suunnistaa kohti Malagan jousiammuntarataa. Ja pääsee viimein kokeilemaan talven aikana viriteltyjä nuolia ja jousia.

Viime viikonvaihteessa pidettiin leiri Pohjan kisakeskuksessa, josta on tullut vakiopaikka, sopivan majoituksen ja  edullisten huoneitten johdosta. Liekö talven lumituiskut tai kevätflunssat mitkä olivat verottaneet  ampujien määrää siten että vain viisi talja-ampujaa oli saapunut paikalle.

Leirin parasta antia oli se kun viimein päästiin ampumaan toisiaan vastaan ”leikkimielisessä” leirikisassa, jossa ei armoa anneta, vaan lähes hampaat irveessä ja muristen psyykataan vastustajan hermoja jotta hän ampuisi edes yhden ysin !

Satuin katsomaan discovery kanavalta erästä ohjelmaa jossa rakennettiin Lontoon kisoihin tulevaa uimahallirakennelmaa, ohjelmassa testattiin kattorakenteiden kestävyyttä, aallon muotoon rakennettu teräskehikkoinen kattorakennelma painaa 340 tuhatta kiloa? Siellä kävijöitten kannattaa ensin kuunnella, josko rakennelma natisee, ennenkuin uskaltautuu sisälle !

On se vaikuttavaa miten suuria rakennelmia ja toimenpiteitä vaatii tämä neljän vuoden välein pidettävä urheilutapahtuma.

Nyt kun kisoihin on vielä aikaa, ehtii seurata myös muitten  lajien tapahtumia ja saavutuksia. Se on  hienoa seurata miten eri lajeissa joukkueena ja yksilösuorituksina on saavutettu paikkoja olympialaisiin ja niitä seuraaviin paralympialaisiin, Hienoa työtä, erityisesti onnea kaikille tavoitteiden metsästyksessä. Mennään yhdessä näyttämään että pienestä suomesta saapuu lajin kuin lajin parhaimmistoa ja otetaan ne kultamitalit kotiintuomisiksi!

Kevätterveisin,
Aulis Humalajoki

valmentaja, jousiammunta 

"Parasta oppia vastustajasta saa, kun pelaa niiden kanssa"

Treenailut jatkuvat hurjaa vauhtia. Blogin kirjottajat kävivät mittaamassa kuntoaan Malmö Openissa. Osa Lontooseenkin tulevista vastustajista tuli vastaan jakautuneina useisiin joukkueisiin. Monta päänahkaa tuli metsästettyä. Turnausvoitto antaa lisäpontta harjoitteluun.

Pallonkin kanssa pärjättiin kohtuullisesti. Pallo herättääkin enemmän kysymyksiä kuin riemunkiljahduksia Lontoon siintäessä jo lähellä. Nyt on huomattu, etteivät pallot kestä käytössä, vaan halkeilevat. Eräskin suomalainen herrasmies onnistui halkaisemaan kaksi palloa yhden turnauksen aikana, eikä ollut todellakaan ainoa. Eurooppalainen maahantuoja on tehnyt reklamaation pallojen huonosta laadusta tehtaalle ja tuloksena kumikuulia ei enää toimiteta koko Eurooppaan. Edellinen sarjaturnaus pelattiin taas vanhoilla mukavilla nopeilla pelivälineillä. Näinä yllätyksellisinä aikoina täytynee varautua mihin tahansa ja alkaa heittelemään kaikkea, mikä vähänkin muistuttaa palloa ja painaa noin kilon. Suomen naisten treenivinkkinä onkin sesonkiin sopivasti lumipallot.

Maajoukkuetoiminnassa on pieni hengähdystauko. mikä ei kylläkään tarkoita sitä, että meillä olisi yhtään vapaata viikonloppua. Muut turnaukset on sijoitettu sopivasti putkeen leirien väliin. Katja lähtee vielä pelaamaan tulevien vihollisten kanssa yhdessä Venetsiaan maaliskuussa. Parasta oppia vastustajasta saa, kun pelaa niiden kanssa. Täytyy ehkä itse olla esittämättä ihan sitä parasta osaamistaaan. Tosin Katja alkaa olemaan jo niin tunnettu ja legendaarinen maalipalloilun naisgurun ilmentymä, ettei piilotteluun paljoakaan ole tarvetta.

Viimeinenkin kansalaisuusongelma on joukkueestamme poistunut. Peliluvat on saatu ja viimeistään nyt alkaa kuminen taistelu kuudesta kisalipusta seitsemän pelaajan kesken. Puolustus on kaikilla kehittynyt huipputasolle. Maalintekotaito on luultavasti seuraava kriteeri, joka tiputtaa porukkaa kisakoneesta. Eipä käy kateeksi valmentajaa, koska päätöksen tekeminen on varmasti vaikeaa. Pelaajan näkökulmasta on kuitenkin todella mukavaa, että kilpailua on, sillä se pistää jokaisen yrittämään parastaan. Vielä kun flunssa-aalto hellittäisi, niin saataisiin taas terveitä kehoja pallon eteen!

Terveisin,
Kaisu ja Katja

Kirjonen: "Rennommalla" viikolla kohti Lontoota

Laskettelu on helppoa, hissi vetää ylös ja paino tuo alas! Vai onko asia sittenkään näin? Matkalla kohti Lontoota ja paralympialaisia tarvitsee kevyempiäkin viikkoja ja taukoja harjoittelusta.Olimme Henkan ja muun luokkamme kanssa Vuokatissa laskettelemassa ja hiihtämässä.

Hiihto on ainakin itselle aika rankkaa ja edes vähän nautittavaa vain tasaisilla ja laskuissa. Laskettelusta pidän kovastikin, vaikka talven ensimmäinen hissinousukin tuntui jo haastavalta. Muutaman laskun jälkeen homma alkoi tuntua mukavalta ja päässä kun ei kovinkaan paljoa järkeä löydy, niin löysimme Henkan kanssa itsemme hyppimästä kelkalla streetissä.

Nyt kun tätä kirjoitan olemme jo kotimatkalla ja reissusta on runsaastikin hyviä muistoja esimerkiksi loistavat pöytätarjoilut! Henkka on lupautunut ajamaan Nastolaan, jonne hänet jätän. Itse jatkan vielä kotiin Porvooseen. Viikonloppu menee varmasti toipuessa reissusta, ehkä kevyesti salilla käyden. Ensi viikolla taas kovat treenit jatkuu ja uudet kuviot odottaa! Valmentaja Maken kanssa hyvä työ jatkuu kohti Lontoota.

Hypyistä ja laskettelusta tulee vielä videota Henkan ja mun nettisivuille: www.tfp.fi jossa on muutenkin videoita kaikesta tekemästämme, kunten temppuja pyörätuolilla ja videoita harjoittelusta. Blogiakin välillä kirjoitamme

Terveisin:
Aleksi

Kivimäki: Lontoon paikka varmistui

Kaikki tämä raskas työ on nyt sitten palkittu Lontoon paralympiapaikalla, mikä irtosi vasta raskaan Floridan kisareissun jälkeen. Floridaan lähdettiin 15 pv. tammikuuta aamuvarhaisella ja reissu alkoikin heti aamu viideltä surullisella uutisella. Valmentajani  ja meidän muidenkin hyvä ystävämme, koulutuomari Tarja Huttunen oli menehtynyt edellisenä päivänä ja se oli shokki koko joukkueelle.

Taas reissuun lähti Karjalaisen ja minun tiimi. Katjan tiimiin kuului avustaja Tanja ja Ratsuttaja Pete, sekä minulla avustajani Sabina ja nyt oudokseltaan toisena assarina  /ratsuttajana valmentajamme A.P. Heino.
Hiljaisen ja raskaan lennon jälkeen kävi ilmi, että juuri minun matkalaukkuni oli hukassa, juuri se laukku missä kaikki ratsastusvarusteeni  ja apuvälineeni olivat . Laukkusotkun selvittelyjen jälkeen saatiin myös taistella vuokra-autosta, mikä ei nyt ihan ollut sellainen kuin piti. Lisää rahaa tiskiin ja päästiin lopulta ajamaan Miamista West Palm Beachiin isolla Suburbanilla.

Kisafiilis alkoi pikkuhiljaa kohota, kun raskaasta lennosta toivuttiin seuraavaksi päiväksi. Tallilla minua odotti lainahevonen, minkä näkemistä olinkin jännittänyt paljon. Siellähän pahin painajaiseni seisoikin karsinassa odottelemassa. Minulle oli varattu risteytysponi Sarona, n. 145cm korkea, entinen lasten kisaponi ja nykyinen Vinceremoksen tilan terapiaponi. Olin hiukka kauhuissani, varsinkin kun näin ponin ekana päivänä liikkumassa lasten superman näytöksessä. Muistutankin nyt, että vammaiskilparatsastus ja terapiaratsastus ovat aivan eri asia ja eri maailmoista. Alkoi tuntua siltä, että Lontooseen tarvittavat  pisteet jää saamatta! Sitten kaiken kukkuraksi vielä seuraavana päivänäkään minun hävinnyt matkalaukkuni ei ollut vieläkään palannut.

Ratsuani kokeilemaan päästäkseni minun oli mentävä ostamaan melkein kaikki uudet ratsastusvälineet ja kangaskaupasta tarranauhaa, kuminauhaa ja teippiä. Illalla sitten askarreltiin uusia apuvälineitä. Kun vihdoin pääsin ponini selkään, saivat uudet viritykseni hiukka kyytiä! käveleminen vielä sujui kohtalaisesti,  mutta ravi oli katastrofi! Poni pelkäsi puutteellisia apujani, piiskojani ja säntäili pää pystyssä paniikissa joka suuntaan, laukkaa tietenkin. Jäi aika huono maku, ja päiviä treenata oli enää nolla! Lisäksi avustajani Sabina oli kovassa kuumeessa, sängyn pohjalla, pois pelistä. Olin aika stressaantunut!

Torstai aamuna oli ensimmäinen startti.  Jonkin ihmeen kaupalla, maailmalla 4 ½ vrk. kateissa ollut kassini saapui  tuntia ennen lähtöä kisapaikalle, Jee! Oletinkin onneni kääntyneen. Päätettiin laittaa ponille vahvempi kuolain, eli kanget, toivoen että saisin ponin edes hieman enemmän hallintaani. Ja kun sain omat turvalliset apuvälineeni yms. tavarani, niin ponikin alkoi verryttelyssä kuuntelemaan minua.  Rata oli hyvä ja prosentteja riittävästi, vaikka ei paikallisia kisaajia voitettukaan, niin Katjan voittaminen tuntui hyvältä :)

Kisat sujuivat loppupelissä riittävän hyvin ja prosentteja laskeskellessamme viimeisinä päivinä, tulimme tulokseen että minä olisin maailman ranking viides ja Euroopan ranking 4. Lontooseen Eurooppa paikkoja oli jaossa kaksi, mutta tiedossa oli että luultavasti Afrikan kaksi paikkaa tulisivat eurooppaan, rankinglistan mukaan siis minä saisin toisen? Eli siis Suomelle kaksi paikkaa, joista Karjalainen on ratsastanut toisen, ollen maailman ranking 2.
Kotimatkalle riitti pureskeltavaa ja jännitettävää! Minulla ei ollut hajuakaan siitä milloin paikat varmistuu, ja meneekö paikkajako niin kuin oltiin ajateltu? Kotiinpaluu oli aika outoa, Suomessa oli n.50 astetta kylmempää kuin Floridassa…(ei tarvinnut enää miettiä mitkä bikinit aamulla päälleen laittaa), aikaerokin tuntui kropan joka kolkassa, varsinkaan aivot ei tahtoneet lähteä käyntiin!

Sain Karjalaiselta tiedon Facebookin kautta muutamaa päivää kotiinpaluun jälkeen illalla, että hän oli löytänyt listan että suomi oli saanut kaksi paikkaa Lontooseen! No huh, kylläpä tuli hyvä fiilis, mutta jotenkin en asiaa vielä sisäistänyt. Kun Ratsastajainliitosta seuraavana aamuna soitettiin ja onniteltiin paikasta, niin viimein tajusin että totta se on perkule! Mä tein sen, mun Tiimi teki sen, Ratsastajainliitto, Paralympiakomitea ja sponsorit ,ystävät… Me tehtiin se!

Nyt voin rauhassa keskittyä ykköshevoseni Griviksen ja muiden hevosten treenaamiseen ja itseni kehittämiseen, pistää palapelin puuttuvia paloja kohdalleen ja kerätä voimia Lontooseen, näyttääkseni tämän suomalaisen sisun voiman koko maailmalle :)

-Jaana

UCI:n päätöstä odotellessa

Kohti Lontoota mennään. Ensimmäinen kuukausi paralympiavuodesta on jo takana. Suomen parapyöräilyn maajoukkue sai ensimmäisen maapaikan Lontooseen vuoden 2010 sijoitusten perusteella. Tietoa ja varmistusta mahdollisesta toisesta paikasta joudumme odottamaan vielä parisen viikkoa.

Viime vuoden tavoitteena oli menestyä kansainvälisissä kilpailuissa riittävän hyvin, jotta toinen ja kolmaskin paikka Lontooseen saataisiin varmistettua. Teoriassa tämä olisi voinut olla mahdollista, mutta kausi on nyt takana ja pisteitä on koossa 96 ja niiden riittäminen edes siihen toiseen paikkaan on "siinä ja siinä". Kansainvälinen pyöräilyunioni, eli UCI jakaa paikat monimutkaisen laskukaavan avulla. Se, että itse laskisi pisteet ja tarkistaisi niiden riittävyyden ei onnistu, sillä karsintakriteereissä on pykälä, jossa sanotaan UCI:n päättävän rajatapauksissa paikkojen kohtalon.

Viime kausi sujui minun ja pilottini Turusen Akin osalta melko hyvin. P1-kisoista, eli ns. Eurooppa-cupin kisoista tuli sijoitukset 3., 4. ja 7., eli selkeästi lähempänä maailman kärkeä, kuin edellisellä kaudella. Myös maailmancupin aika-ajossa kuudes sija vaihtui neljänteen ja MM-kisoissa 13. sija yhdeksänteen. Käsipyöräilijä Jani Peltopuronkin kausi kulki hienosti. Sijoituksina P1-kisoista 3., 5. ja 10. Jarmo Ollankedon ja Marko Törmäsen kausi kärsi harmittavista sairasteluista ja välinerikoista. Heidän parhaaksi sijoituksekseen jäi 9. sija maailmancupin aika-ajosta.

Mikäli pisteet eivät riitä lisäpaikkoihin, edessä ovat karsintakilpailut kevään ja alku kesän aikana. Katsotaan, että kuka tai ketkä ovat riittävän kovassa kunnossa edustamaan Suomea Lontoon paralympialaisissa. Karsintakilpailuiksi on alustavasti sovittu maailmancupin osakilpailut toukokuun lopulla Roomassa ja kesäkuun puolivälin tienoilla Segoviassa.

Omalta osaltani harjoittelu ja valmistautuminen tulevaan kauteen on sujunut suunnitelmien mukaan. Kylmä ja luminen Suomi sai vaihtua joulukuun puolessa välissä kesäiseen Kanariaan. Leiristä on nyt takana melkein puolet ja kilometrejä pyörän mittariin on kertynyt mukavasti. Kotimaahan palaan 1.4. ja sen jälkeen alkaa kunnon hiominen kohti kevään ja kesän koitoksia.

Arttu Mäkinen