Tolppanen: Palloilijasta kasvoi judoka

171 päivää H-hetkeen eli Lontoon paralympialaisiin ja judon naisten alle 63kg-sarjan ottelupäivään. Istun kodissani Hyvinkäällä keittiön pöydän ääressä, ja minun pitäisi kirjoittaa elämäni ensimmäistä blogia tuohon kyseiseen ottelupäivään johtaneesta tiestä ja omasta kehityksestäni judokana. Katsetta ei voi kääntää kovin pitkälle taaksepäin, sillä vielä viisi vuotta sitten sanasta judo tuli mieleeni lähinnä pyjamabanaanit. Tietämättömyyteni on sittemmin eli tarkkaan ottaen vuoden 2008 jälkeen vähentynyt, koskapa kirjallisuudesta olen oppinut judon sanana tarkoittavan pehmeää tietä ja omakohtaisesti kokenut tuon tien olevan harvinaisen kovan. Entisestä joukkuelajin harrastajasta, palloilijasta on pikkuhiljaa kasvanut yksilölajia edustava urheilija, judoka.

Suomessa näkövammaisten judo on vielä tuore ilmiö. Ensimmäistä kertaa Suomesta osallistui Paralympialaisiin miesjudoka Ateenassa 2004 ja osallistuikin huikeasti kotiin tuomisinaan pronssia. Suomen judon ykköskeulakuvan asettama esimerkki oli vastaansanomaton, sillä maailmalla näkövammaisten judo on laajalti harrastettu laji, jonka kilpailutoiminta ja taso ovat sen mukaisia. Kuten urheilussa yleensä ja vammaisurheilussa erityisesti on naisten judon puolella harrastajamäärä pienempi ja kilpailumahdollisuuksia vähemmän. Silti nicejudon kehitys on ollut koko ajan nousujohteista. Kaikissa painoluokissa käydään karsintakilpailuja paralympiapaikan saavuttamiseksi ja useissa maissa maan omia karsintakilpailuja siitä kenen nimi akkreditointikorttiin kirjoitetaan. Näkövammaiset naiset harjoittelevat pääsääntöisesti yhtä ammattimaisesti kuin miehetkin ja suurin osa kilpailee myös vammattomien kilpailuissa. Voi siis sanoa, että laji-integraatio judossa on vähintään kohtuullisella tasolla ja se on edistänyt erityisesti näkövammaisten naisten kilpajudon kehitystä.

Pukiessani ensimmäistä kertaa harjoittelun ilolta tuoksahtelevaa lainajudogia päälleni en suunnitellut lajin vaihtoa, toivonut edustavani Suomea paralympialaisissa tai haaveillut urheilija-apurahasta. Ne asiat olivat seurausta neljän vuoden tiiviistä tatamin kuluttamisesta, yrittämisestä, totaalisesti epäonnistumisesta ja uudelleen yrittämisestä, hermojen kerran jos toisenkin menettämisestä, valmentajien pitkämielisyydestä sekä mustelmien ynnä hiertymien parantelusta. Paralympiapaikan heltiämiseen tarvittiin MM-kilpailujen viides sija, maailmankisojen viides sija ja EM-kilpailujen kolmas sija. Oikeuteen osallistua paralympiakarsintoihin Suomen Judoliiton lähettämänä judokana taas vaadittiin erinäisiä otteluvoittoja koti-Suomen vammattomien judokilpailuissa ja kansainvälisissä näkövammaisten judokilpailuissa.

Kuten yksittäinen kilpailupäiväkin, niin myös tämä projekti on edennyt ottelu ottelulta siten, että aina edellinen voitto on poikinut uuden ottelun, uuden haasteen. Niin se tulee olemaan myös 171 päivän kuluttua. jolloin puen omalla nimelläni varustetun, toivottavasti ei kenenkään hieltä haisevan kilpajudogin päälleni ja ottelen ensimmäisenä Suomalaisena naisena paralympialaisissa.

t. Päivi

PS. Eikä se tie ole yhtään pehmentynyt vuosien varrella.