Kumisten kysymysten äärellä

Monen vuoden valmistautumisen ja tuhansien harjoitustuntien jälkeen alkaa todellisuus viimein valjeta – olemme oikeasti menossa Lontooseen pelaamaan lajia, jota ilman elämämme olisi niin tyhjää. Ei mustelmia säärissä, eikä mustia silmiä eikä hulluja turnauksia, joissa ei ehdi edes syömään pelien välissä. Ei perheristiriitoja, loukkaantumisia tai sisätreenejä silloin, kun kaunein kesä yrittää parastaan.

Me olemme joukkueena kokeneet lyhyessä ajassa huikean matkan yhdessä ja erikseen. Jokainen on joutunut taistelemaan omasta paikastaan päästäkseen kentälle. Tietysti vanhempi ja kokeneempi kalusto ei ehkä niin voimakkaasti kuin nuoremmat, mutta heilläkin henkinen taisto vähintään itsensä kanssa on ollut välttämätön. Loppujen lopuksi olemme jälleen peruskysymysten äärellä. Miksi pidän palloista ja miksi haluamme ottaa ne kaikki kiinni? Siksi, koska sen saa heittää täysiä toiseen päähän ja aiheuttaa vastustajille ongelmia. Sillä me haluamme voittaa.

Viikonloppuinen reissumme Ruotsiin suuntautui treenileirille paikallisen naisten maajoukkueen kanssa. Banaania pukkasi tauoilla enemmän kuin tarpeeksi ja ihastelimme kilvan maanalaista urheilullista käytävää, jota pitkin päästiin pelihalliin urheilullisesti ilman ulkoilmaista kosketusta. Reissu oli verbaalisesti hauskin pitkään aikaan: pelaaja numero neljä ei ole koskaan nauranut niin paljon kuin viikonloppuna. Pelillisesti lähes kaikki olivat elähtäneitä, väsyneitä, irtonaisia ja värittömiä. Väsymys ja stressi vaikuttivat voimakkaasti, eikä pelillistä nautintoa voinut syntyä. Viisainta nyt onkin ottaa rauhallisesti, nukkua hyvin ja innostua maalipallosta (uudestaan).

Kohti Lontoota olemme nälkäisiä. Vihdoin Lontoossa me pelaamme itseämme säästämättä, annamme kaiken, mitä käytettävissä on ja vielä hieman enemmän. Lontoossa juhlitaan sinivalkoisia (ja oransseja) voittoja!

Kaisu ja Katja