Tänään piti olla päivä, jolloin Jani Kallunki kruunaa huikean uransa paralympiakullalla. Kaikki viestinnän suunnitelmatkin oli tehty sen mukaan. Vanhan vamman uusiminen ja vetäytyminen heitti koko paletin uusiksi. On vaikeaa kirjoittaa viileän asiallista tiedotetta silloin, kun harmittaa ja surettaa urheilijan puolesta niin paljon, ettei tiedä miten olisi. On raastavan vaikeaa kysyä ne pakolliset kysymykset urheilijalta, jonka paralympiaunelma on murskana ja vuosien työ ei saanut sitä parasta palkintoaan. Kuinka vaikea päätös oli? Onko edessä leikkaus? Miten ura jatkuu? Työt on kuitenkin pakko hoitaa, vaikka ei pysty parhaalla tahdollakaan edes kuvittelemaan, miltä urheilijasta pettymyksen hetkellä tuntuu. Ammattiurheilijan tavoin Jani tietysti jaksoi kerrata tilannettaan, tunnelmiaan ja jatkoaan – todeta vieläpä lisäksi, että elämä jatkuu. Niinhän se jatkuu. Toivottavasti jatkuu myös Janin urheilu-ura.
Sen jälkeen suuntasin uintipaikalle jännittämään ja toivomaan, että Meri-Maari Mäkinen onnistuisi päämatkallaan satasen selkäuinnissa. Että iloinen turkulainen tekisi uransa parhaan uinnin, rikkoisi omat rajansa, voisi itse olla tyytyväinen. Kaiken piti olla kunnossa, mutta kropasta ei vaan irronnut toivottua vauhtia. Haastattelualueella edessäni seisoi pettynyt ja ymmällään ollut urheilija, joka ensimmäisen paralympiastarttinsa jälkeen kuitenkin urhoollisesti vastaili kysymyksiin. Niihin kysymyksiin, jotka oli pakko kysyä, vaikka muuten haluaisi antaa urheilijan olla rauhassa. Miltä uinti tuntui ja miksi näin, miten tästä eteenpäin. Ja Meri-Maari kertoi. Asiallisesti, pettymystään peittämättä, tyynen rauhallisesti. Enkä taaskaan pystynyt kuin etäisesti kuvittelemaan, miltä 20-vuotiaasta viikossa tuntikausia uintiin satsaavasta huippu-urheilijasta mahtaa ihan oikeasti tuntua.
”Kaikkien aikojen paralympialaiset” on yleisesti lausuttu ilmaus viimeistään päättäjäisten yhteydessä. Avajaisten ja aamun uintikatsomossa istumisen jälkeen olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että tässä tapauksessa ennusmerkit kaikkien aikojen paralympialaisille ovat vähintäänkin hyvät. Kun uinnin alkuerissä hallin täyttänyt yleisö pauhaa niin paljon, että korviin sattuu, tunnelma on mieletön. Kylmiä väreitä, kuumia ja suuria tunteita. Urheilua parhaimmillaan.
Ja ne avajaiset. Ei tarvittu kuin pilkahdus stadionille saapuvasta Iso-Britannian lipusta, kun stadionin täyttänyt yleisö järjesti yhden paralympialaisten avajaisten sykähdyttävimmistä hetkistä. Jos on avajaisissa marssiminen ainutlaatuinen elämys kaikille urheilijoille, se oli ihan varmasti sitä moninkertaisesti juuri isäntämaan toivoille. Stadionin täyttäneen yleisön hurratessa Iso-Britannian urheilijat näyttivät nauttivan joka hetkestä valokeilassa, niin kuin pitääkin. Avajaisten perusteellakin edessä on 11 huikeaa kilpailupäivää.
Jo olympialaisissa nähtiin, että britit ovat urheilukansaa. He ymmärtävät urheilua, kannustavat omiensa lisäksi kaikkia muitakin ja antavat arvon hyville suorituksille. Siitä syntyy kisatunnelma, joka tarttuu televisiokatsojiin asti. Erityisen hyvin britit ymmärtävät ja arvostavat myös vammaisurheilua. Lontoon kisoja on markkinoitu paralympialaiset palaavat kotiin –hengellä, eikä syyttä. Vammaishuippu-urheilu on täällä niin luonteva osa huippu-urheilua, että esimerkiksi vammaisurheilija mainoksessa ei ole mikään harvinaisuus. Näinhän sen kuuluisikin olla.
En tiedä, moniko paralympialaisten talkoolaisista uurasti jo olympialaisissa, mutta näistä ystävällisistä ja luontevan avuliaista talkoolaisista ei kisatunnelma myöskään jää kiinni.
Aamupäivän iloinen suomalaisuutinen oli Esa Miettisen avausvoitto pöytätenniksessä. Jänniä kisoja ja suuria tunteita jatkossakin,
Heidi
PS. Seuratkaa kotikatsomoissa kisoja televisioista, netti-tv:stä, nettisivuilta, twitteristä ja/tai facebookista! Äänestäkää Facebookissa Päivän SISUa ja lähettäkää nettisivuiltamme terveisiä joukkueelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti