Tänä kesänä pidettävien 14. paralympialaisten (29. elokuuta – 9. syyskuuta) juuret ovat viime kerrassa, jolloin kesäolympialaiset järjestettiin Isossa-Britanniassa eli 64 vuotta sitten, vuonna 1948. Saksalainen neurologi nimeltä tohtori Ludwig Guttmann, joka oli muuttanut Oxfordiin toisen maailmansodan aattona, perusti selkäydinvamma hoitokeskuksen Stoke Mandevillen sairaalaan Buckinghamshireen. Kesällä 1948 tohtori Guttmann järjesti Lontoon olympialaisten aikaan kilpailun sotaveteraaneille, jotka olivat halvaantuneet selkärankavammojen vuoksi. Neljä vuotta myöhemmin mukaan tuli alankomaalaisia urheilijoita, jolloin kisasta tuli ensimmäinen kansainvälinen vammaisten kilpailu. Paralympialiike kasvoi noista ajoista, ja ensimmäiset viralliset paralympialaiset pidettiin vuoden 1960 Rooman olympialaisten yhteydessä. Tämän vuoden värikäs Mandeville-maskotti muistuttaa tästä historiasta ja 64 vuoden takaisesta yhteydestä pieneen englantilaiseen maaseutukaupunkiin.
Tämän kesän paralympialaisissa nähdään yhdentoista päivän ajan eliittikilpailua, jossa yli 4000 urheilijaa yli 140 maasta kilpailee kahdessakymmenessä urheilulajissa kahdessakymmenessä eri paikassa. Katsojat vievät 1,5 miljoonaa kisalippua, ja yli 6000 lehti-, televisio- ja radiotoimittajaa tuo paralympialaiset muun maailman ulottuville.
Olympialaisten kaiken medianäkyvyyden keskellä voisi olla houkutus ajatella paralympialaisia vain jonkinlaisena oheistapahtumana, mutta se olisi väärin. Viime kuussa minulla oli suuri kunnia ja ilo tavata osa Suomen paralympialaistoivoista kuten judokat Jani Kallunki ja Päivi Tolppanen, ratakelaaja Toni Piispanen ja maalipalloilija Katja Heikkinen. Maalipalloon tutustumisen lisäksi (itselleni entuudestaan tuntematon peli, jota ei selvästi ole tarkoitettu arkajaloille, hitaasti reagoiville tai niille, jotka pelkäävät kolhuja ja mustelmia!) sain kuulla myös siitä, kuinka nämä urheilijat valmistautuvat kisoihin, kurista ja määrätietoisuudesta, harjoitteluun ja huolelliseen valmentautumiseen kulutetuista tunneista, uhrauksista, joita jokainen heistä tekee pyrkiessään olemaan paras, voittamaan mitalin kaikkein suurimmalla urheiluareenalla.
Tärkein asia on kuitenkin se, että paralympialaisedustajat ovat samanlaisia kuin vammattomat kollegansa. He ovat yhtä sitoutuneita, ammattimaisia ja omistautuneita kuin kaikki muutkin olympiaedustajat, mikä tekee heistä valiourheilijoita sanan kaikissa merkityksissä. Mutta myös urheilijoita, jotka ovat erityisesti kunnioituksen ja ihailun arvoisia, sillä he eivät ole ainoastaan hioneet taitojaan erittäin kovalla työllä ja pitkäjänteisyydellä vaan myös voittaneet vammansa voidakseen kilpailla omien lajiensa korkeimmalla tasolla.
Niinpä tämä valiojoukko, nämä huipputason urheilijamiehet ja -naiset ansaitsevat enemmän huomiota kuin mitä he nyt saavat. Lontoolla ja Isolla-Britannialla on ilo ja kunnia isännöidä tämän vuoden olympia- ja paralympiakisoja. Aiomme tehdä siitä suurenmoisen urheilun ja urheilun huippusuoritusten juhlan. Kyse ei silti ole vain vaikuttavan show'n järjestämisestä tänä kesänä. Kyse on kestävän perinnön jättämisestä. Osa perinnöstä tulee siitä, että osa Lontoosta uudistuu ja muuttaa muotoaan. Osa siitä tulee tuhansien vapaaehtoisten osallistumisesta. Osa siitä tulee urheilusaavutusten kuvista, jotka kannustavat tulevia sukupolvia seuraamaan suurten urheilutapahtumien tarjoamia mahdollisuuksia. Ja osa siitä on vähemmän konkreettista – sitä, miten me lujitamme asenteiden ja arvojen muutosta. Kun mietimme tohtori Guttmannin monia vuosia sitten alullepanemaa hanketta ja sitä, kuinka paralympialiike on kasvanut ja menestynyt, meidän pitäisi pohtia, mitä tarkoitamme urheilulla.
Urheilua kaikille. Valiojoukon urheilua. Ja paralympiaurheilun tapauksessa: lisäsisulla höystettyä urheilua.
Matthew Lodge
Iso-Britannian Suomen suurlähettiläs
Iso-Britannian Suomen suurlähettiläs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti