Lontoota kohti valmistaudutaan myös monenlaisin viestintätoimin. A Lesson in Sisu –kampanjamme viestintäsuunnitelma on monelta osin kuin viime aikoina paljon esillä ollut urheilijan polku: keskiössä on urheilija. Kampanjan ympärille on tehty, tehdään ja voidaan tehdä monenlaista painettua ja sähköistä materiaalia, mutta parhaita viestinviejiä tässäkin asiassa ovat kuitenkin urheilijat itse.
Vammaishuippu-urheilijoistamme jokainen olisi sopinut kampanjamme keulakuvaksi, joten viiden urheilijan valinta oli jo haaste sinänsä. Miten huomioimme kaikki lajit, kaikki vammaryhmät, molemmat sukupuolet ja monet muut asiat tasapuolisesti kaikkia kohtaan? Lopulta haastavan valintaprosessin jälkeen päädyimme valittuun viisikkoon, joka varmasti ilmentää kampanjan viestiä parhaalla mahdollisella tavalla.
Viisikon kanssa tehtiin kampanjavideo, jota varten heitä ei tarvinnut juurikaan ohjeistaa: jokainen oli videota varten täydellinen juuri omana itsenään, omine ajatuksineen, omine tavoitteineen. Kuvauksissa naurettiin paljon ja välillä liikututtiinkin, aivan kuten urheilussa itsessäänkin.
Huippu-urheilussa urheilijat ja valmentajat ovat isossa roolissa siinä, millaista heidän lajiensa viestintä on sekä millaisen kuvan he itsestään, lajistaan ja koko vammaisurheilusta antavat. Miten he kohtaavat median, miten he käyttävät tilaisuutensa? Nykypäivän viestintätulvassa urheilijoilta vaaditaan oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta. Sisuakin tarvitaan, mutta erityisesti tarvitaan halua nähdä viestintä ja media ennen kaikkea suurena mahdollisuutena, halua ymmärtää oma roolinsa kokonaisuudessa. Suomalaisen vammaisurheilun tunnetuin nimi Leo-Pekka Tähti on tälläkin saralla erinomainen esimerkki monelle urheilijalle, lajista riippumatta. Lontooseen valmistautuvasta porukasta onneksi löytyy useita muitakin ”viestinviejän” roolinsa sisäistäneitä, jotka toivottavasti paralympiavuonna pääsevät sankoin joukoin äänen valtakunnan medioissakin.
Sisu-teemaista kampanjaa tuotteineen on esitelty messuilla ja nettimaailmassa, mutta kampanjankin h-hetki on vasta Lontoossa. Lontoo on vammaisurheilulle suuri mahdollisuus, ja se toivottavasti pystytään hyödyntämään täysillä. Paralympiaurheilulla on elo-syyskuussa 2012 elämänsä tilaisuus saada uusia ystäviä, samoin urheilijoilla uusia faneja ja lajeilla samaan syssyyn uusia urheilijoita. Lontoossa myös nähdään ja kuullaan, mitä kampanjan slogan käytännössä tarkoittaa, minkälaista sisun oppituntia suomalaiset siellä kilpakumppaneilleen tosi toimissa antavat… Me uskomme, että monen kohdalla sisukkuus palkitaan myös kultaisella, hopeiselle tai pronssisella mitalilla. Siitä riittää sitten viestittävääkin!
Sisukasta paralympiavuotta kaikille!
Heidi Lehikoinen
Viestintä- ja yhteyspäällikkö
Suomen Paralympiakomitea
torstai 15. joulukuuta 2011
tiistai 6. joulukuuta 2011
Esa Miettinen: Leikkaussalista Lontooseen
Vuosi on lopuillaan. Erikoinen vuosi. Vuoristorataa. Alkuvuodesta harjoittelu eteni suunnitellusti. Oli luottavainen olo, että saan helposti Lontoon paralympialaisten valintaan tarvittavat rankingpisteet hankittua. Vuoden ensimmäiset kilpailut Italiassa lähtivät hieman nihkeästi käyntiin, mutta joukkuekilpailun viimeisissä otteluissa huipputaso löytyi. Voitin sekä EM-hopeamitalistin (Hollannin Gerben Last), että EM-pronssimitalistin (Ukrainan Vadym Kubov). Voitot olivat lisäksi selkeitä.
Slovakian kilpailuihin valmistauduttaessa, leirillä Tampereella, alkoi tapahtua kummia. Tynkään tuli normaalista poikkeavaa kipua. Leirin viimeinen harjoitus oli jätettävä väliin. Syyksi paljastui tyngän valtimon laaja verisuonitukos. Slovakian kilpailumatka vaihtui kilpailuksi jalan säilyttämisestä, uhkana lisäamputaatio. Vaakalaudalla olivat myös Lontoon paralympialaiset ja koko pingisura. Kirurgi ja röntgenlääkäri osasivat, tatsi oli kohdillaan. Leikkaus ja liuotushoito tepsivät. Rankan, reilun viikon sairaalamatkan jälkeen alkoi kuntoutus ja kolmen viikon treenitauon kuluttua taistelu aikaa vastaan.
Mitään muuta järkevää syytä verisuonitukokselle ei löytynyt, kuin että olin käyttänyt liian tiukkaa proteesia. Jalkaa koukussa pitäessäni oli polvitaipeeseen syntynyt puristus. Oli tehtävä uusia, väljempiä holkkeja. Niitä syntyikin Respectassa nopeasti Jukan ammattitaidolla.
Harjoittelu oli aloitettava varovasti. Koko loppukesä ja syksykin olivat paluuta normaaliin rytmiin. Kunto kohentui ja Kroatian EM-kisoihin pystyin lähtemään mitalitavoittein. Siellä alkupoolin otteluissa peli kulki, samoin cup-vaiheen aluksi. Mutta puolivälierissä tuli noutaja Ukrainan Kubovin muodossa, tuloksena viides sija. Harmitti (lievä ilmaisu), mutta rankingpisteet lohduttivat ja sitä kautta Lontoon paikan varmistuminen.
Pingis ja vammaisurheilu ovat tuoneet mukanaan mielenkiintoisia kontakteja, niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Eräs kirjailija otti muutama viikko sitten yhteyttä. Hän tarvitsi tietoja lajistani ja sääriamputaatiopelaajaan liittyvistä asioista. Tekeillä on nuortenkirja, missä pureudutaan nuoren vastaavan tytön maailmaan. Lupasin toimia myös tekstin asiatarkastajana.
Loppuvuonna keskityn kotimaan vammattomien puolen SM-sarjaotteluihin ja TOP 12 turnaukseen. Valmentaja Jarno Peltovaon johdolla tarkennamme ensi vuoden suunnitelmat. KiHu:n Häyrisen Mikon pelianalyyseistä etsimme tarkennuksia harjoitteluun ja ottelutaktiikkoihin. Päämäärä on selvä: mitali Lontoosta.
- Esa
(kuva: Akseli Muraja)
Slovakian kilpailuihin valmistauduttaessa, leirillä Tampereella, alkoi tapahtua kummia. Tynkään tuli normaalista poikkeavaa kipua. Leirin viimeinen harjoitus oli jätettävä väliin. Syyksi paljastui tyngän valtimon laaja verisuonitukos. Slovakian kilpailumatka vaihtui kilpailuksi jalan säilyttämisestä, uhkana lisäamputaatio. Vaakalaudalla olivat myös Lontoon paralympialaiset ja koko pingisura. Kirurgi ja röntgenlääkäri osasivat, tatsi oli kohdillaan. Leikkaus ja liuotushoito tepsivät. Rankan, reilun viikon sairaalamatkan jälkeen alkoi kuntoutus ja kolmen viikon treenitauon kuluttua taistelu aikaa vastaan.
Mitään muuta järkevää syytä verisuonitukokselle ei löytynyt, kuin että olin käyttänyt liian tiukkaa proteesia. Jalkaa koukussa pitäessäni oli polvitaipeeseen syntynyt puristus. Oli tehtävä uusia, väljempiä holkkeja. Niitä syntyikin Respectassa nopeasti Jukan ammattitaidolla.
Harjoittelu oli aloitettava varovasti. Koko loppukesä ja syksykin olivat paluuta normaaliin rytmiin. Kunto kohentui ja Kroatian EM-kisoihin pystyin lähtemään mitalitavoittein. Siellä alkupoolin otteluissa peli kulki, samoin cup-vaiheen aluksi. Mutta puolivälierissä tuli noutaja Ukrainan Kubovin muodossa, tuloksena viides sija. Harmitti (lievä ilmaisu), mutta rankingpisteet lohduttivat ja sitä kautta Lontoon paikan varmistuminen.
Pingis ja vammaisurheilu ovat tuoneet mukanaan mielenkiintoisia kontakteja, niin ulkomailla kuin kotimaassakin. Eräs kirjailija otti muutama viikko sitten yhteyttä. Hän tarvitsi tietoja lajistani ja sääriamputaatiopelaajaan liittyvistä asioista. Tekeillä on nuortenkirja, missä pureudutaan nuoren vastaavan tytön maailmaan. Lupasin toimia myös tekstin asiatarkastajana.
Loppuvuonna keskityn kotimaan vammattomien puolen SM-sarjaotteluihin ja TOP 12 turnaukseen. Valmentaja Jarno Peltovaon johdolla tarkennamme ensi vuoden suunnitelmat. KiHu:n Häyrisen Mikon pelianalyyseistä etsimme tarkennuksia harjoitteluun ja ottelutaktiikkoihin. Päämäärä on selvä: mitali Lontoosta.
- Esa
(kuva: Akseli Muraja)
torstai 1. joulukuuta 2011
Kati Kauhanen: Uimarit kohti Lontoota
Vuoden kääntyessä joulukuulle on hyvä niputtaa kulunutta kautta yhteen. Vuosi 2011 on ollut vammaisuinnille kaikin puolin loistava ja menestyksekäs. Lontoon aikarajoja on rikottu kahden uimarin voimin yhteensä kuudessa eri lajissa ja Lontoon koneeseen paikkaa tavoittelemaan on noussut myös neljäs uimari. Maajoukkueuimareiden määrä on kasvanut seitsemään ja vähitellen myös vammaisuinnilla alkaa olla maajoukkueuimarin polku valmiina eri ryhmien osalta. Huipulla tuulee neljän UTL-uimareiden osalta, UTR-rinkiin kuuluu yksi uimari, nuorten ryhmään näiden lisäksi viisi uimaria ja onpa vielä kaikista nuorimpien tai uusimpien ryhmässä kasvamassa muutama uimari. Lokakuussa todistettiin historiallista hetkeä, kun Pajulahden altaassa treenasi yhteensä 15 kilpauimaria ja viikkoa myöhemmin järjestettiin kotimaisin voimin ensimmäistä kertaa 14 vuoteen kansainväliset IPC:n hyväksymät uintikilpailut, PM-uinnit, Suomen Oulussa.
Vammaisuinnista on puhuttu koulutuksissa, valmentajien tapaamisissa, kouluttajatapaamisissa sekä tuomareiden kanssa, on sovittu uusia käytäntöjä vammaisuimareiden osallistumisesta kansallisiin uintikilpailuihin, on mietitty tuomareiden koulutusta ja olipa osa tuomariporukasta tutustumassa vammaishuippu-uintiin EM-uinneissa Berliinissä. Uimarit ovat kuluttaneet aikaansa altaassa, lukemattomia ja lukemattomia tunteja ja kilometrejä, tavoitteena yhä paremmat suoritukset ja tähtäimenä Lontoo tai Rio. Mutta uimarit ovat myös toimineet lajinsa lähettiläinä erilaisissa tapahtumissa ja ottaneet avosylin vastaan uudet uimarin alut ja opastaneet heitä eteenpäin uimarin polulla. Arvokilpailuista PM-uintien ohella tänä vuonna mitaleista taisteltiin EM-uinneissa Berliinissä, Suomesta oli suuri viiden uimarin joukkue kisoissa ja tuloksena kahdeksan finaalipaikkaa, parhaina saavutuksina Antin ja Merin neljännet sija selkäuinneissa.
Kilpailujen osalta loppuvuosi on hengähtämisen aikaa, seuraavana koitoksena yhdistetyt SM-uinnit vammattomien uimareiden kanssa helmikuussa Vaasassa, tämän vuoden aikaansaannoksia sekin. 2012 alkaen Suomen uintikärki kotimaassa kilpailee SM-titteleistä samoissa kisoissa riippumatta vammasta tai vammattomuudesta. Keväällä tavoitteena on rikkoa lisää Lontoon aikarajoja, saada rajoja rikkoneita uimareita ylemmäs ranking-listoilla ja toisaalta saada uusia uimareita mukaan kansainvälisiin kilpailuihin. Maailmalla taso on kova, töitä pitää tehdä ja periksi ei voi antaa, meidän kaikkien, uimareiden, valmentajien, tukihenkilöiden, pitää tehdä parhaamme matkalla kohti uimareiden polun tähtihetkeä, paralympialaisia ja jonain päivänä paralympiamitalia.
Kati Kauhanen
Vammaisuinnin valmennuspäällikkö
Suomen Uimaliitto
(Kuvassa Antti Latikka, kuva: Uimaliitto/Jussi Salminen)
Vammaisuinnista on puhuttu koulutuksissa, valmentajien tapaamisissa, kouluttajatapaamisissa sekä tuomareiden kanssa, on sovittu uusia käytäntöjä vammaisuimareiden osallistumisesta kansallisiin uintikilpailuihin, on mietitty tuomareiden koulutusta ja olipa osa tuomariporukasta tutustumassa vammaishuippu-uintiin EM-uinneissa Berliinissä. Uimarit ovat kuluttaneet aikaansa altaassa, lukemattomia ja lukemattomia tunteja ja kilometrejä, tavoitteena yhä paremmat suoritukset ja tähtäimenä Lontoo tai Rio. Mutta uimarit ovat myös toimineet lajinsa lähettiläinä erilaisissa tapahtumissa ja ottaneet avosylin vastaan uudet uimarin alut ja opastaneet heitä eteenpäin uimarin polulla. Arvokilpailuista PM-uintien ohella tänä vuonna mitaleista taisteltiin EM-uinneissa Berliinissä, Suomesta oli suuri viiden uimarin joukkue kisoissa ja tuloksena kahdeksan finaalipaikkaa, parhaina saavutuksina Antin ja Merin neljännet sija selkäuinneissa.
Kilpailujen osalta loppuvuosi on hengähtämisen aikaa, seuraavana koitoksena yhdistetyt SM-uinnit vammattomien uimareiden kanssa helmikuussa Vaasassa, tämän vuoden aikaansaannoksia sekin. 2012 alkaen Suomen uintikärki kotimaassa kilpailee SM-titteleistä samoissa kisoissa riippumatta vammasta tai vammattomuudesta. Keväällä tavoitteena on rikkoa lisää Lontoon aikarajoja, saada rajoja rikkoneita uimareita ylemmäs ranking-listoilla ja toisaalta saada uusia uimareita mukaan kansainvälisiin kilpailuihin. Maailmalla taso on kova, töitä pitää tehdä ja periksi ei voi antaa, meidän kaikkien, uimareiden, valmentajien, tukihenkilöiden, pitää tehdä parhaamme matkalla kohti uimareiden polun tähtihetkeä, paralympialaisia ja jonain päivänä paralympiamitalia.
Kati Kauhanen
Vammaisuinnin valmennuspäällikkö
Suomen Uimaliitto
(Kuvassa Antti Latikka, kuva: Uimaliitto/Jussi Salminen)
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Piispanen: NO PAIN, NO GAIN!!
NO!! Hurja vuosi takana! Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että menestystä tulisi aivan toisessa lajissa kuin jo pitkään pelaamassani lajissa, pyörätuolirugbyssa ja, että Lontoon paralympiapaikka irtoaisi MM-menestyksen kautta suoraan.
Uskon ja tiedänkin, että pohja ratakelausmenestykseen on tullut juuri rugbytreenauksen kautta. Rugbya olen pelannut jo 15 vuoden ajan ja treenit ovat jotain ihan muuta kuin Super Mario Brossin pelaamista taskukonsolilla. Harjoittelu on hyvin fyysistä ja kelausta tulee paljon. Vain osa harjoittelusta toteutetaan joukkueen kesken, jolloin omaehtoinen harjoittelu on kaiken A ja O. Suomessa rugbyn valmennus-huolto-pelaajayhteistyö on toimivaa ja mahdollistaa siten kovan treenikauden läpiviennin.
Itseäni nopeuslajit ovat aina kiehtoneet ja lieneekö osana nopeuteen myös ennen vammautumistani treenaamani kamppailulajit, jossa käsien nopeutta tarvitaan ja joka nyttemmin kohdistuu siis kelauskehään? Mistäpä tuota tietää, mutta nyt treenataan täysillä ja treeni sisältää monenlaista harjoittelua nopeus-voima-kestävyys akselilla. Olen myös aika varma siitä, että joukkuelajeissa, kuten rugby, koripallo, maalipallo, edelleen piilee monen monta kykyä jonkin yksilölajin menestyjäksi.
Kovan viime vuoden harjoittelukauden jälkeen onnistuneet vammaisyleisurheilun MM-kisat tammikuussa 2011 Uuden-Seelannin Christchurchissa teki omalta osaltani läpimurron ratakelauksen maailmaan. MM-hopea sadalla metrillä ja pronssi kahdella sadalla metrillä sai hymyn korviin. Tämä toi myös suoran maapaikan Lontoon paralympialaisiin, joten tulevaisuuden ajatukset olivat selvät jo hyvissä ajoin. Ajatukset pysyivät kuitenkin hyvin maanläheisinä kun kotiin palattuamme helmikuun alussa tapahtunut tuhoisa maanjäristys samaisessa MM-kisapaikassa pysähdytti. Koimmehan itsekin eräänä aamuna herätessämme 5.1 richterin järistyksen. Oli pienen hengähdyksen aika…
…Mutta kauaa ei tarvinnut hengähdellä kun taas mentiin!! Treenausta ja kovaa seuraava puolivuotinen!! Kaikki meni hienosti ja tulosta syntyi: Uusi sadan metrin maailmanennätys luokassani T51 heinäkuussa legendaarisessa paralympialaisten synnyinkodissa Stoke Mandevillessa, Englannissa. Ympärilläni toimivan tiimin ja valmennusosaajien myötä kuntohuipun tähtäys onnistui. Kausi oli mahtava ja iloisin mielin lähdimme suunnittelemaan vuosisuunnitelmaa Lontooseen.
PAIN!! Kelaus kulki, mutta rugbya en sentään unohtanut vaan syyskuun lopulla matkasimme rugbyn EM-kisoihin Sveitsiin tavoitteenamme myöskin paralympiapaikka. Kilpailu kahdessa eri lajissa Lontoon paralympialaisissa olisi ollut poikkeuksellinen ja haasteellinen, mutta mahdollinen. Paikka olisi irronnut sijoittumalla neljän parhaan joukkoon. Pettymys oli suuri kun tipuimme mitalipeleistä ulos ja lopullinen sijoituksemme oli 8s. Osaltani kisat menivät epäonnen puolelle saatuani pahan kylkivamman ja kahden kuukauden täysipainoisen harjoittelutauon. Sängystä oli vaikea päästä ylös ja ratatreenit vaihtuivat kuntouttaviin harjoitteisiin. Nyt kylki on jo parempi ja aiheuttaa enää vain pientä kipua. Mutta kipuunhan urheilijat ovat tottuneet, joten iloisin mielin ja maalaisjärjellä eteenpäin!
NO!! Rugby on nyt tähän hätään osaltani tauolla ja nyt kelataan ja treenataan vain ja ainoastaan 100m kisaan Lontoossa. Elämääni ei oikeastaan muuta mahdukaan kuin urheilu, perhe ja työ. Onneksi nämä ovat hyvässä balanssissa. Kelauksessa ympärilläni on erittäin osaava valmennuskaksikko, fysioterapeutti ja huoltojoukko, joiden mukana mahdollistetaan paras mahdollinen treenirytmitys. Nyt puurretaan peruskuntokautta ja tehdään uuvuttavia ja pitempikestoisia harjoituksia. Tämän jälkeen on vuorossa voimaharjoituskausi, jolloin ratatuoliin lisätään huomattava määrä painokiloja. Seuraava kilpailullinen testipaikka on maaliskuussa kutsukisa Arabiemiraateissa. Siellä nähdään missä mennään ja sitten treeni jatkuu kotimaassa. Toukokuussa kilpaillaan Sveitsissä ja kesäkuussa ohjelmassa on Euroopan mestaruuskisat Hollannissa.
GAIN!! Syyskuun 3. päivä 2012 käydään Lontoossa luokkani T51 sadan metrin alkukarsinnat ja illalla finaali. Kaikki tehdään niin hyvin kuin voidaan ja siellä saamme ansaitsemamme mukaan! Nostetaan kaikille Suomen urheilijoille peukut, että saataisiin treenata ilman vastoinkäymisiä!!
Toni Piispanen, ratakelaaja, luokka T51
Uskon ja tiedänkin, että pohja ratakelausmenestykseen on tullut juuri rugbytreenauksen kautta. Rugbya olen pelannut jo 15 vuoden ajan ja treenit ovat jotain ihan muuta kuin Super Mario Brossin pelaamista taskukonsolilla. Harjoittelu on hyvin fyysistä ja kelausta tulee paljon. Vain osa harjoittelusta toteutetaan joukkueen kesken, jolloin omaehtoinen harjoittelu on kaiken A ja O. Suomessa rugbyn valmennus-huolto-pelaajayhteistyö on toimivaa ja mahdollistaa siten kovan treenikauden läpiviennin.
Itseäni nopeuslajit ovat aina kiehtoneet ja lieneekö osana nopeuteen myös ennen vammautumistani treenaamani kamppailulajit, jossa käsien nopeutta tarvitaan ja joka nyttemmin kohdistuu siis kelauskehään? Mistäpä tuota tietää, mutta nyt treenataan täysillä ja treeni sisältää monenlaista harjoittelua nopeus-voima-kestävyys akselilla. Olen myös aika varma siitä, että joukkuelajeissa, kuten rugby, koripallo, maalipallo, edelleen piilee monen monta kykyä jonkin yksilölajin menestyjäksi.
Kovan viime vuoden harjoittelukauden jälkeen onnistuneet vammaisyleisurheilun MM-kisat tammikuussa 2011 Uuden-Seelannin Christchurchissa teki omalta osaltani läpimurron ratakelauksen maailmaan. MM-hopea sadalla metrillä ja pronssi kahdella sadalla metrillä sai hymyn korviin. Tämä toi myös suoran maapaikan Lontoon paralympialaisiin, joten tulevaisuuden ajatukset olivat selvät jo hyvissä ajoin. Ajatukset pysyivät kuitenkin hyvin maanläheisinä kun kotiin palattuamme helmikuun alussa tapahtunut tuhoisa maanjäristys samaisessa MM-kisapaikassa pysähdytti. Koimmehan itsekin eräänä aamuna herätessämme 5.1 richterin järistyksen. Oli pienen hengähdyksen aika…
…Mutta kauaa ei tarvinnut hengähdellä kun taas mentiin!! Treenausta ja kovaa seuraava puolivuotinen!! Kaikki meni hienosti ja tulosta syntyi: Uusi sadan metrin maailmanennätys luokassani T51 heinäkuussa legendaarisessa paralympialaisten synnyinkodissa Stoke Mandevillessa, Englannissa. Ympärilläni toimivan tiimin ja valmennusosaajien myötä kuntohuipun tähtäys onnistui. Kausi oli mahtava ja iloisin mielin lähdimme suunnittelemaan vuosisuunnitelmaa Lontooseen.
PAIN!! Kelaus kulki, mutta rugbya en sentään unohtanut vaan syyskuun lopulla matkasimme rugbyn EM-kisoihin Sveitsiin tavoitteenamme myöskin paralympiapaikka. Kilpailu kahdessa eri lajissa Lontoon paralympialaisissa olisi ollut poikkeuksellinen ja haasteellinen, mutta mahdollinen. Paikka olisi irronnut sijoittumalla neljän parhaan joukkoon. Pettymys oli suuri kun tipuimme mitalipeleistä ulos ja lopullinen sijoituksemme oli 8s. Osaltani kisat menivät epäonnen puolelle saatuani pahan kylkivamman ja kahden kuukauden täysipainoisen harjoittelutauon. Sängystä oli vaikea päästä ylös ja ratatreenit vaihtuivat kuntouttaviin harjoitteisiin. Nyt kylki on jo parempi ja aiheuttaa enää vain pientä kipua. Mutta kipuunhan urheilijat ovat tottuneet, joten iloisin mielin ja maalaisjärjellä eteenpäin!
NO!! Rugby on nyt tähän hätään osaltani tauolla ja nyt kelataan ja treenataan vain ja ainoastaan 100m kisaan Lontoossa. Elämääni ei oikeastaan muuta mahdukaan kuin urheilu, perhe ja työ. Onneksi nämä ovat hyvässä balanssissa. Kelauksessa ympärilläni on erittäin osaava valmennuskaksikko, fysioterapeutti ja huoltojoukko, joiden mukana mahdollistetaan paras mahdollinen treenirytmitys. Nyt puurretaan peruskuntokautta ja tehdään uuvuttavia ja pitempikestoisia harjoituksia. Tämän jälkeen on vuorossa voimaharjoituskausi, jolloin ratatuoliin lisätään huomattava määrä painokiloja. Seuraava kilpailullinen testipaikka on maaliskuussa kutsukisa Arabiemiraateissa. Siellä nähdään missä mennään ja sitten treeni jatkuu kotimaassa. Toukokuussa kilpaillaan Sveitsissä ja kesäkuussa ohjelmassa on Euroopan mestaruuskisat Hollannissa.
GAIN!! Syyskuun 3. päivä 2012 käydään Lontoossa luokkani T51 sadan metrin alkukarsinnat ja illalla finaali. Kaikki tehdään niin hyvin kuin voidaan ja siellä saamme ansaitsemamme mukaan! Nostetaan kaikille Suomen urheilijoille peukut, että saataisiin treenata ilman vastoinkäymisiä!!
Toni Piispanen, ratakelaaja, luokka T51
tiistai 15. marraskuuta 2011
Minna Leinonen: Uusin voimin, suurin toivein
Olen nyt pitänyt ammunnan osalta syystauon ja tuntuu, että kyllä Minna jaksaa taas, on intomielellä ja nauttii urheilustaan! Ampumaharjoitukset ovat tuntuneet todella hyviltä. Vastikään kävin avaamassa myös kisakauteni. Avauksesta jäi mukava mieli, sillä kisa toi maksimipisteet eli kuudenkymmenen laukauksen täydellisen kymppiputken.
Fyysiset harjoitteet sujuvat hyvin, ja lisäpotkua niihin antaa uusi sykemittari, joka luo koko ajan seitsemän päivän kunto-ohjelmaa määrittelemieni tavoitteiden pohjalta – unohtamatta paria lepopäivää viikossa. Levossahan kunto kasvaa, kun vaan pitää huolta säännöllisistä treenipäivistä.
Luin joitakin viikkoja sitten Hyvä Terveys -lehden nettisivuilta artikkelin, jossa pohdittiin, kuinka saada liikunta puuskista elämäntavaksi. Jäin miettimään asiaa omalta osaltani. Liikunta on kuulunut elämääni pienestä pitäen. Sen on ollut pakko kuulua ja sen on edelleenkin kuuluttava ihan jo siitä syystä, etteivät lihakseni rapistuisi. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan pakottava syy. Pakottavaksi sen tekee se, että haluan pysyä elinvoimaisessa kunnossa.
Vaikka minulla ei ole koskaan ollut motivaation puutetta liittyen fysioterapiaan, on ammunnallisten onnistumisten, täydellisten suoritusten tavoittelun himo nostanut liikunnan osuutta elämässäni uuteen ulottuvuuteen. Liikun siis myös oma-aloitteisesti enkä vain fysioterapeuttieni valvovien silmien alla. Tämä on liikunnallisen elämäntavan osa, joka on minun käsissäni. Onko se puuskittaista vai onko se elämäntapa? Se on minulle elämäntapa, johon liittyy välillä myös puuskia. Toisinaan liikunta maistuu erityisen hyvin, toisinaan vähän vähemmän hyvin. Elämäntapa se kuitenkin on ja sydämestäni voin sanoa nauttivani liikunnasta – erityisesti jälkitunteesta. Liikunnan jälkeen on niin, niin hyvä olo. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan myös sekä tavoitteelliset, unelmalla kullatut syyt että nautinnonhaluiset syyt.
Mutta mitä tapahtuu hetkenä, jona ampujatar käsipyörän takana alkaa treenistä väsyneenä vilkuilla kelloa ja toteaa, että vielä pitää jaksaa puristaa kaksikymmentä minuuttia? Mikä saa aikaan periksi antamattoman ilmeen: kulmien kurtistumisen, katseen nauliutumisen eteenpäin ja alahuulen puristumisen hampaiden väliin? Se on urheilijan suurin unelma. Se on ajatus Maamme-laulun kuulemisesta Lontoossa.
Näillä ajatuksilla lähden nyt syömään ravitsevan välipalan ja nauttimaan reippaasta liikuntahetkestä. Adios!
-Minna-
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Katja&Kaisu: EM-kisojen jälkeinen olemisen paino
Tämä blogi piti kirjoittaa ennen lähtöä. Onneksi olimme laiskoja, sillä näin kisojen jälkimainingeissa syntyvät aina kiinnostavimmat ja älykkäimmät tekstit.
Tärkeimmät asiat ensin. Tanskassa ei näköjään syödäkään voileipiä. Ruoka parani loppua kohden päivä päivältä ja sään suhteen reippaat ulkoilmaihmisemme valitsivat usein mieluummin porealtaan tai vohvelinpaistajaiset kuin ulkoilun. Onneksi majoituspaikastamme oli merinäköala, joka näytti täysin siedettävältä lasin takaa ja villasukat jalassa. Bussitkin kulkivat kotoisasti silloin tällöin. Pelipaikalle pääsi nopsasti myös kävellen, mutta kaikkea eivät urheilijatkaan aina jaksa.
Pelien osalta alkusarja sujui keskinkertaisesti. Olimme puolivälierissä lohkomme kolmosia ja kohtasimme tärkeässä ottelussa jo perinteeksi muodostuneen Ruotsin. Peli kulki paikoittain ja varsinaisen peliajan jälkeen olimme tasatilanteessa 5-5. Siirryimme jatko-ajalle, jossa peli loppuu, kun jompikumpi tekee maalin. Täsmällisyydestään tuttu Saksaa edustava tuomari oli niin jännittyneessä tilassa, että tuijotti 3 metrin viivaa 6 metrin viivan sijaan. Hän vihelsi meille pitkän heiton, joka oikeasti oli 3 metriä laillisen puolella, Ruotsi teki rankkarista maalin ja pääsi taistelemaan 4. parhaan joukkoon. Katjan ja tuomarin sananvaihto pelin jälkeen oli hyvin voimallista. Tuomari myönsi virheensä ja pyyteli anteeksi käytävillä vielä pari seuraavaakin päivää. Huono homma tässä oli vain se, että lajissamme ei saa käyttää mitään videoaineistoa todisteena ja tuomaria vastaan ei voi tehdä protestia.
Tuloksena kuudes sija ja pysyminen naisten A-sarjassa. Emme ole tyytyväisiä, joten palaamme takaisin treenaamaan kohti Lontoota entistäkin nälkäisempinä. Mekin haluamme saada Timo Laitisen itkemään onnen kyyneleitä.
Suomen miehet ottivat jättipotin ja voittivat mestaruuden. Pääsimme laulamaan Maamme –laulua sittenkin! Saunaa ei Pojalle löytynyt, mutta finaalin sankaripelaaja kävi kyllä vaatteet päällä suihkussa oma-aloitteisesti.
ONNEN KYYNELEET, TAKIN KAULUKSEEN, KUIN TÄHTI TAIVAALLEEN, PUTOAA...
Maalipallonaiset Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen
Tärkeimmät asiat ensin. Tanskassa ei näköjään syödäkään voileipiä. Ruoka parani loppua kohden päivä päivältä ja sään suhteen reippaat ulkoilmaihmisemme valitsivat usein mieluummin porealtaan tai vohvelinpaistajaiset kuin ulkoilun. Onneksi majoituspaikastamme oli merinäköala, joka näytti täysin siedettävältä lasin takaa ja villasukat jalassa. Bussitkin kulkivat kotoisasti silloin tällöin. Pelipaikalle pääsi nopsasti myös kävellen, mutta kaikkea eivät urheilijatkaan aina jaksa.
Pelien osalta alkusarja sujui keskinkertaisesti. Olimme puolivälierissä lohkomme kolmosia ja kohtasimme tärkeässä ottelussa jo perinteeksi muodostuneen Ruotsin. Peli kulki paikoittain ja varsinaisen peliajan jälkeen olimme tasatilanteessa 5-5. Siirryimme jatko-ajalle, jossa peli loppuu, kun jompikumpi tekee maalin. Täsmällisyydestään tuttu Saksaa edustava tuomari oli niin jännittyneessä tilassa, että tuijotti 3 metrin viivaa 6 metrin viivan sijaan. Hän vihelsi meille pitkän heiton, joka oikeasti oli 3 metriä laillisen puolella, Ruotsi teki rankkarista maalin ja pääsi taistelemaan 4. parhaan joukkoon. Katjan ja tuomarin sananvaihto pelin jälkeen oli hyvin voimallista. Tuomari myönsi virheensä ja pyyteli anteeksi käytävillä vielä pari seuraavaakin päivää. Huono homma tässä oli vain se, että lajissamme ei saa käyttää mitään videoaineistoa todisteena ja tuomaria vastaan ei voi tehdä protestia.
Tuloksena kuudes sija ja pysyminen naisten A-sarjassa. Emme ole tyytyväisiä, joten palaamme takaisin treenaamaan kohti Lontoota entistäkin nälkäisempinä. Mekin haluamme saada Timo Laitisen itkemään onnen kyyneleitä.
Suomen miehet ottivat jättipotin ja voittivat mestaruuden. Pääsimme laulamaan Maamme –laulua sittenkin! Saunaa ei Pojalle löytynyt, mutta finaalin sankaripelaaja kävi kyllä vaatteet päällä suihkussa oma-aloitteisesti.
ONNEN KYYNELEET, TAKIN KAULUKSEEN, KUIN TÄHTI TAIVAALLEEN, PUTOAA...
Maalipallonaiset Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen
perjantai 4. marraskuuta 2011
Fanikulttuurin oppitunti
Katsomo on täynnä ihmisiä, rumpuryhmä rytmittää seisaaltaan hurraavien fanien kannustushuutoja ja cheerleading –tanssiryhmä reunustaa kunniakujaa, jota pitkin pelaajat kelaavat kentälle. Iho nousee vieläkin kannanlihalle, kun mietin kokemusta muutaman viikon takaa Saksasta RSV-Lahn-Dill pyörätuolikoripallojoukkueen kotiottelusta. Vammaisurheilu on tarjonnut minulle upeita hetkiä niin urheilijana kuin fanin roolissakin. Mitään tällaista en kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kokenut.
Jo matkalle lähtiessäni olin innoissani, koska tiesin pääseväni seuraamaan huippu koripalloa ensimmäistä kertaa paikan päälle ja ihailemaan suuresti arvostamani urheilijan edesottamuksia kentällä. Onhan se nimittäin käsittämättömän hienoa, kun viime kauden Euroopan liigan hopeamitalistijoukkue asettaa pelin aloituskokoonpanonsa kentälle ja siellä neljän miehen lisäksi on suomalainen naispelaaja Mina Mojtahedi. Sitä suurta ylpeyden tunnetta osasin kyllä odottaa nähdessäni Minan kentällä, mutta täysin sanattomaksi minut veti tunnelma ja fanien määrä hallissa.
Joukkueen managerin mukaan ottelun katsojamäärät eivät sinä iltana olleet lähelläkään huippua ja silti hallilla oli yli 800 joukkueen kovaäänistä kannattajaa. Otteluun tultiin koko perheen voimalla hyvissä ajoin nauttimaan urheilullisesta viikonlopusta. Joukkueen fanituotteita kantavia katsojia bongaamalla pystyi vain arvailemaan, kuinka monta vuotta osa kannattajista oli kiertänyt peleissä mukana. Itsekin ryntäsin fanituotteiden myyntitiskille ostamaan joukkueen paitaa, mutta ne olivat loppuunmyyty. Olo oli kuin olisi tipahtanut kaninkolosta ihmemaahan. Voiko tällainen fanikulttuuri olla tottakaan?
Upean koripallon lisäksi fanit houkutteli paikalle varmasti myös joukkueen asenne. Ykkösjoukkueen pelaajille oli itsestään selvää, että hallille tultiin kannustamaan jo alkuillan otteluun omaa kakkosjoukkuetta. Oman pelin jälkeenkään ei rynnätty suoraan pukuhuoneisiin, vaan pelaajat jäivät kentälle vaihtamaan kuulumisia fanien kanssa. Lapset juoksivat innoissaan varaamaan pelaajien tuolit, joita he pääsivät kokeilemaan, ja pelaajat puolestaan jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja hymyillä valokuvissa. Hyvä fanikulttuuri on ennen kaikkea vahvaa vuorovaikutusta urheilijan ja fanin välillä, yhteisen intohimon jakamista urheilusta. Siinä kulttuurissa jokainen on löytänyt oman paikkansa ja tapansa nauttia huippu-urheilusta. Myös fanit ovat osa joukkuepeliä, jossa jokaisella on oma erilainen, mutta yhtä tärkeä roolinsa. Arvostuksen on oltava molemminpuolista, että joukkue voisi menestyä.
Ensi kesänä urheilufaneille tarjotaan erinomainen tilaisuus päästä tavoittelemaan omaa huippusuoritustaan fanina. Vammaisurheilun suurin tapahtuma paralympialaiset ovat lähempänä kuin pitkään aikaan, Lontoossa 29.8.-9.9.2012. Toivottavasti mahdollisimman moni huomaisi tilaisuutensa tulleen olla osana todellista urheilun juhlaa ja päästä huikeiden kisakokemusten jälkeen pohtimaan omaa vastausta siihen suureen urheilukysymykseen; ”Miltä nyt tuntuu?” Nähdään Lontoossa!
Katja Saarinen
Suomen Paralympiakomitean kehittämispäällikkö, alppihiihtäjä
Jo matkalle lähtiessäni olin innoissani, koska tiesin pääseväni seuraamaan huippu koripalloa ensimmäistä kertaa paikan päälle ja ihailemaan suuresti arvostamani urheilijan edesottamuksia kentällä. Onhan se nimittäin käsittämättömän hienoa, kun viime kauden Euroopan liigan hopeamitalistijoukkue asettaa pelin aloituskokoonpanonsa kentälle ja siellä neljän miehen lisäksi on suomalainen naispelaaja Mina Mojtahedi. Sitä suurta ylpeyden tunnetta osasin kyllä odottaa nähdessäni Minan kentällä, mutta täysin sanattomaksi minut veti tunnelma ja fanien määrä hallissa.
Joukkueen managerin mukaan ottelun katsojamäärät eivät sinä iltana olleet lähelläkään huippua ja silti hallilla oli yli 800 joukkueen kovaäänistä kannattajaa. Otteluun tultiin koko perheen voimalla hyvissä ajoin nauttimaan urheilullisesta viikonlopusta. Joukkueen fanituotteita kantavia katsojia bongaamalla pystyi vain arvailemaan, kuinka monta vuotta osa kannattajista oli kiertänyt peleissä mukana. Itsekin ryntäsin fanituotteiden myyntitiskille ostamaan joukkueen paitaa, mutta ne olivat loppuunmyyty. Olo oli kuin olisi tipahtanut kaninkolosta ihmemaahan. Voiko tällainen fanikulttuuri olla tottakaan?
Upean koripallon lisäksi fanit houkutteli paikalle varmasti myös joukkueen asenne. Ykkösjoukkueen pelaajille oli itsestään selvää, että hallille tultiin kannustamaan jo alkuillan otteluun omaa kakkosjoukkuetta. Oman pelin jälkeenkään ei rynnätty suoraan pukuhuoneisiin, vaan pelaajat jäivät kentälle vaihtamaan kuulumisia fanien kanssa. Lapset juoksivat innoissaan varaamaan pelaajien tuolit, joita he pääsivät kokeilemaan, ja pelaajat puolestaan jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja hymyillä valokuvissa. Hyvä fanikulttuuri on ennen kaikkea vahvaa vuorovaikutusta urheilijan ja fanin välillä, yhteisen intohimon jakamista urheilusta. Siinä kulttuurissa jokainen on löytänyt oman paikkansa ja tapansa nauttia huippu-urheilusta. Myös fanit ovat osa joukkuepeliä, jossa jokaisella on oma erilainen, mutta yhtä tärkeä roolinsa. Arvostuksen on oltava molemminpuolista, että joukkue voisi menestyä.
Ensi kesänä urheilufaneille tarjotaan erinomainen tilaisuus päästä tavoittelemaan omaa huippusuoritustaan fanina. Vammaisurheilun suurin tapahtuma paralympialaiset ovat lähempänä kuin pitkään aikaan, Lontoossa 29.8.-9.9.2012. Toivottavasti mahdollisimman moni huomaisi tilaisuutensa tulleen olla osana todellista urheilun juhlaa ja päästä huikeiden kisakokemusten jälkeen pohtimaan omaa vastausta siihen suureen urheilukysymykseen; ”Miltä nyt tuntuu?” Nähdään Lontoossa!
Katja Saarinen
Suomen Paralympiakomitean kehittämispäällikkö, alppihiihtäjä
torstai 27. lokakuuta 2011
Mäkinen: Jännittävää odotusta
Muutamia vuosia sitten tähän aikaan laskin jo päiviä jouluun, tänä vuonna lasken päiviä johonkin aivan muuhun: Lontoon paralympialaisiin. Vuosi ei ole koskaan tuntunut samaan aikaa näin matelevan hitaalta ja kiitävän nopealta. Päiviä laskiessa tuntuu, ettei tuo kauan odotettu hetki milloinkaan koita, kun taas harjoituspäivien määrä tuntuu kiitävän ohitse aivan huomaamatta.
Paralympialaisia edeltävässä kaudessa on jotain aivan erityistä. Jokainen urheilija virittää suorituskykyään huippuunsa, jotta paras mahdollinen tulos saavutettaisiin, ja neljän vuoden kovalle työnteolla saataisiin arvoisensa palkkio. Jännitys ja innostus ovat aivan käsienkosketeltavissa.
Minun kohdallani tämä kausi on tuonut mukanaan myös muita merkittäviä muutoksia. Saatuani lukion päätökseen, oli minulla edessäni suuri elämänmuutos: muutto Turkuun valmentajani perässä. Raskaan, loukkaantumisen sisältävän, kovan opiskelun ja muuttovalmistelujen täyteisen alkukauden jälkeen olen saanut jälleen keskittyä olennaiseen eli urheiluun. Valmentajan valvovien silmien alla on uinti alkanut taas kulkea, ja uusi kaupunkikin alkaa pikkuhiljaa tuntua enemmän ja enemmän kodilta.
Tällä kaudella ensimmäinen suurempi etappi kohti Lontoon paralympialaisia olivat Oulussa järjestetyt yhdistetyt PM- ja SM-kilpailut. Saimme kisoihin kokoon suuren viisitoistahenkisen joukkueen, josta suurin osa oli vasta ensikertalaisia arvokisoissa. Oli hieno nähdä kuinka monet nuorista uimareistamme ylittivät itsensä tiukan paikan tullen, ja kuinka pystyimme joukkueena tukemaan toinen toisiamme parempiin suorituksiin – se oli joukkuehenkeä parhaimmillaan!
Omalta osaltani kisojen tulos ei ollut paras mahdollinen, vaikka kisoihin mahtui positiivisiakin yllätyksiä kuten esimerkiksi kummatkin viestiosuuteni ja henkilökohtainen 50 selkäuinti. Vaikea alkukausi oli jättänyt jälkensä pidempiin matkoihin, jotka kulkivat hieman tahmeammin. Kaiken kaikkiaan kisoista jäi kuitenkin erittäin positiivinen fiilis, sillä oikeaan suuntaan ollaan selvästikin menossa.
PM-kisojen jälkeen ohjelmassa on taas normaalia urheilijan arkea eli kovaa harjoittelua. Seuraavat isommat kisat, jollei kotimaassa käytäviä vammattomien kanssa yhdistettyjä SM-kisoja oteta huomioon, ovat toukokuussa Sheffieldissä Englannissa. Kisoista tulee varmasti erittäin kovatasoiset, sillä britit tulevat varmasti jo silloin antamaan myrskyvaroitusta tulevista kotikisoistaan. Sitä ennen kauteen mahtuu kuitenkin monta harjoitusta niin täällä kotimaassa, etelän lämmössä kuin ensi kesän kisojen päänäyttämöllä Lontoossa.
Tie kohti ensimmäisiä paralympialaisiani on siis vielä pitkä, tätä blogia kirjoittaessa tasan 310 päivää, mutta se tulee tuntumaan parilta hassulta viikolta. Niistä päivistä tulee rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta samalla varmasti myös yhdet parhaimmista koko elämässäni.
Meri-Maari Mäkinen
uimari
Paralympialaisia edeltävässä kaudessa on jotain aivan erityistä. Jokainen urheilija virittää suorituskykyään huippuunsa, jotta paras mahdollinen tulos saavutettaisiin, ja neljän vuoden kovalle työnteolla saataisiin arvoisensa palkkio. Jännitys ja innostus ovat aivan käsienkosketeltavissa.
Minun kohdallani tämä kausi on tuonut mukanaan myös muita merkittäviä muutoksia. Saatuani lukion päätökseen, oli minulla edessäni suuri elämänmuutos: muutto Turkuun valmentajani perässä. Raskaan, loukkaantumisen sisältävän, kovan opiskelun ja muuttovalmistelujen täyteisen alkukauden jälkeen olen saanut jälleen keskittyä olennaiseen eli urheiluun. Valmentajan valvovien silmien alla on uinti alkanut taas kulkea, ja uusi kaupunkikin alkaa pikkuhiljaa tuntua enemmän ja enemmän kodilta.
Tällä kaudella ensimmäinen suurempi etappi kohti Lontoon paralympialaisia olivat Oulussa järjestetyt yhdistetyt PM- ja SM-kilpailut. Saimme kisoihin kokoon suuren viisitoistahenkisen joukkueen, josta suurin osa oli vasta ensikertalaisia arvokisoissa. Oli hieno nähdä kuinka monet nuorista uimareistamme ylittivät itsensä tiukan paikan tullen, ja kuinka pystyimme joukkueena tukemaan toinen toisiamme parempiin suorituksiin – se oli joukkuehenkeä parhaimmillaan!
Omalta osaltani kisojen tulos ei ollut paras mahdollinen, vaikka kisoihin mahtui positiivisiakin yllätyksiä kuten esimerkiksi kummatkin viestiosuuteni ja henkilökohtainen 50 selkäuinti. Vaikea alkukausi oli jättänyt jälkensä pidempiin matkoihin, jotka kulkivat hieman tahmeammin. Kaiken kaikkiaan kisoista jäi kuitenkin erittäin positiivinen fiilis, sillä oikeaan suuntaan ollaan selvästikin menossa.
PM-kisojen jälkeen ohjelmassa on taas normaalia urheilijan arkea eli kovaa harjoittelua. Seuraavat isommat kisat, jollei kotimaassa käytäviä vammattomien kanssa yhdistettyjä SM-kisoja oteta huomioon, ovat toukokuussa Sheffieldissä Englannissa. Kisoista tulee varmasti erittäin kovatasoiset, sillä britit tulevat varmasti jo silloin antamaan myrskyvaroitusta tulevista kotikisoistaan. Sitä ennen kauteen mahtuu kuitenkin monta harjoitusta niin täällä kotimaassa, etelän lämmössä kuin ensi kesän kisojen päänäyttämöllä Lontoossa.
Tie kohti ensimmäisiä paralympialaisiani on siis vielä pitkä, tätä blogia kirjoittaessa tasan 310 päivää, mutta se tulee tuntumaan parilta hassulta viikolta. Niistä päivistä tulee rankkoja niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta samalla varmasti myös yhdet parhaimmista koko elämässäni.
Meri-Maari Mäkinen
uimari
lauantai 15. lokakuuta 2011
Mattila: Paristojen lataaminen on tehnyt hyvää
Lontoon paralympialaisiin on nyt aikaa suunnilleen vajaa vuosi. Vammaisurheilussa kiistatta aivan omassa kategoriassaan oleva tapahtuma on omassa arvostuksessanikin tietysti ylhäisessä yksinäisyydessään. Viime vuosien kaikki työ urheilun eteen voi saada kruunauksen vuoden päästä.
Tekemistä on kuitenkin vielä runsaasti jäljellä – vuosi on harjoittelun kannalta pitkä aika. Vuoden aikana kehitystä voi ja pitäisi tapahtua vielä runsaasti, jotta saavuttaisin alustavan tavoitteeni olla vähintään 100m finaalissa, optimivedolla podiumillakin.
Hämmentävästi kuitenkin voinen todeta, että edeltävän kuukauden olen valmistautunut ensi vuoden kisoihin viettämällä pitkän kauden jälkeen lomaa urheilusta. Takana on yli vuoden lähes jatkuva harjoittelu- ja kisakausi, jonka jälkeen olin fyysisesti ja henkisesti aika loppu. Paristojen lataaminen on tehnyt hyvää. Pienen breikin jälkeen olen taas huomattavasti virkeämpi ja innostuneempi harjoittelusta ja koko lajista. Tahtoa on menestyä.
Harjoittelu alkaa ensi viikolla kunnolla, lomallakin olen ollut muuten liikunnallisesti aktiivinen. Omalta kannalta mielenkiintoiseksi kauden tekee myös uuden kelaustuolin hankinta. Edeltävä palveli hyvin parisen vuotta, mutta aika rupeaa näkymään tuolin kunnossa. Kirjoittelen tätä tekstiä juuri Lontoosta, missä olin viisi päivää kelaustuolin hankkimisen merkeissä. Tehdas, josta ostan kelaustuolin, sijaitsee Lontoosta vajaan tunnin junamatkan päässä. Siellä kävin mittauttamassa uuden tuolin ja suunnittelemassa yksityiskohtia. Nopean toiminnan vuoksi saan tuolin jo ensi viikolla käyttööni.
Syksyllä tarkoitus on tehdä perustusta koko loppuvuoden harjoittelulle. Kovan peruskuntokauden jälkeen pystyn treenaamaan kovaa loppukauden, jonka toivon näkyvän myös ensi kauden ajoissa. Pari kymppää pitäisi onnistua pudottamaan, ja optimiolosuhteissa sitäkin enemmän.
Alkutalvella on ehkäpä koko vuoden rankin ajankohta. Menen harjoittelemaan Etelä-Afrikan Potchefstroomiin kuukaudeksi Leo-Pekka Tähden kanssa. Siellä kuukauden aikana vuorossa on hyvin raakaa treeniä, jonka avulla uskon kehittyvän vielä runsaasti. Samalla uusi kelaustuoli joutuu todelliseen tulikokeeseen.
Ensi vuonna kevät menee harjoittelun parissa lähinnä Suomen maalla. Treenin ohella olisi sivussa myös tarkoitus saada opiskelujakin aikaiseksi. Ottaen huomioon kuitenkin Lontoon kisojen tärkeyden itselleni, uskon opintojen jäävän hieman sivuraiteille. Sitä kerkeää myöhemminkin.
Ensi kesänä on tietenkin vielä kisakausi ennen Lontoon paralympialaisia, missä edeltävien vuosien vaivannäkö sitten näyttää merkkejään. Kaiken mennessä putkeen voi juuri ennen Lontoota olla hyvien kisasuorituksien jälkeen luottavainen h-hetkellä. Silloin kaikki on omasta itsestään kiinni.
Esa-Pekka Mattila
T-54 luokan pyörätuolikelaaja
maanantai 26. syyskuuta 2011
Jaana Kivimäki: Joukkuekvaalia metsästämässä
Tänä vuonna en viettänyt juhannusta lasteni kanssa juhannuskokon ääressä, vaan sateisessa Tanskassa pohjoismaisissa mestaruuskisoissa. Minulla oli mukanani hevoseni Mikkel. Hevosen valinta oli helppo, koska Grivis jatkoi sairaslomaansa. Sain Mikkellä ratsastettua omasta mielestäni kauden parhaan radan. Tuomarit eivät kuitenkaan aina ole samaa mieltä kuin minä, ja pisteet jäivät ajoittain mielestäni alhaisiksi. Kuitenkin joka päivä saimme pronssisen mitalin, mihin olen tyytyväinen. PM-saldo oli kaksi henkilökohtaista pronssia ja yksi joukkue pronssi. Emme kuitenkaan saaneet joukkueena kerättyä riittäviä pisteitä Lontoon paralympialaisiin.
Kesä hujahti hetkessä. Heti kun sateet alkoivat, alkoi myös tutut talviset vaivat. On nivelkipuja, sormien tunnottomuutta, flunssaa, vatsavaivoja ja mikä inhottavinta, virtsatieinfektio! Kaiken sairastelun lomassa olen kuitenkin treenannut. Sama kaava siis toistuu edelleen: Kun hevonen on kunnossa, niin minä en.
Grivis kuntoutui viimein heinäkuun puolessa välissä ja Mikenkin sain myytyä tutulleni jo keväällä. Ajattelin että se syksyllä pääsee eläkkeelle kilpailukäytöstä. Kun Mikke liikkuu maastossa, on se pirteä ja iloisen oloinen, kentällä taas hapan ja tahmea. Vanha ruuna on tehnyt kanssani todella hienoa työtä ja on ansainnut eläkepäivänsä. On kiva lopettaa yhteinen ura kolmeen pronssiseen PM-mitaliin. Eli siis pari viikkoa ennen EM-kisamatkaa ratsastin vain Grivistä tiiviisti, joka oli päivä päivältä paremman tuntuinen ratsastaa. Asetinkin tavoitteekseni ylittää 70% ratatuloksen Belgiassa.
Kisoihin lähetettiin taas kokonainen joukkue. Ryhmässä 1b ratsasti minä ja yksi pahimmista vastustajistani Katja Karjalainen, sitten 3-ryhmässä ratsasti Johanna Lindblad ja Fanny Bengs. Tämän porukan kanssa oli jo tiivis joukkuehenki, joten reissusta ei voinut tulla kun mahtava! Osaltani kilpailut menivät todella hienosti. Grivis ei ole koskaan ollut niin mahtava ja rento ratsastaa kuin näissä kisoissa. Saatiin se 70% ylityskin tehtyä! Sijoitukset tuli jokaisella päivällä, joukkueohjelmassa ja henkilökohtaisessa ohjelmassa olin kuudes ja vapaaohjelmassa viides.
Piste-erot voittajaan olivat todella pienet. Lähtijöitä oli kumminkin jopa 19, 18;sta eri maasta. Joukkueena ei saavutettu niitä tarvittavia Lontoo-pisteitä, mutta kuitenkin kaikki pääsi fiilistelemään, koska jokainen paransi omia suorituksia. Fiilis joukkueella oli koko kisan ajan hyvä, kaikki tuki toisiaan ja ilmapiiri oli aivan mahtava! Oma oloni oli koko kisan ajan melko heikko, koska jo ennen matkaa olin sairastunut vatsabakteeriin ja siihen liittyivät tietysti kuihtuminen ja voimaton olo. Olin tiputuksessa vielä edellisenä päivänä ennen lentoa Belgiaan ja kahden kilpailupäivän jälkeen jouduin sinne uudestaan. Olen kuitenkin niin onnellinen että kestin hyvin koko kisarasituksen, eikä mitään jälkioireita tullut.
Vain viikon lepotauon jälkeen aloitin taas treenaamaan. Grivis siirtyi maneesitallille Kouvolaan, jotta pääsen sateelta ja tuulelta pakoon. Treenaaminen on ollut loistavan helppoa hallissa. Nyt treenataan kohti seuraavaa koitosta, eli Hollannin kansainvälisiä kilpailuja jotka pidetään 5-9.10.11. Jos nyt vaikka saataisiin ne joukkuekvaalit Lontooseen!
-Jaana
Kesä hujahti hetkessä. Heti kun sateet alkoivat, alkoi myös tutut talviset vaivat. On nivelkipuja, sormien tunnottomuutta, flunssaa, vatsavaivoja ja mikä inhottavinta, virtsatieinfektio! Kaiken sairastelun lomassa olen kuitenkin treenannut. Sama kaava siis toistuu edelleen: Kun hevonen on kunnossa, niin minä en.
Grivis kuntoutui viimein heinäkuun puolessa välissä ja Mikenkin sain myytyä tutulleni jo keväällä. Ajattelin että se syksyllä pääsee eläkkeelle kilpailukäytöstä. Kun Mikke liikkuu maastossa, on se pirteä ja iloisen oloinen, kentällä taas hapan ja tahmea. Vanha ruuna on tehnyt kanssani todella hienoa työtä ja on ansainnut eläkepäivänsä. On kiva lopettaa yhteinen ura kolmeen pronssiseen PM-mitaliin. Eli siis pari viikkoa ennen EM-kisamatkaa ratsastin vain Grivistä tiiviisti, joka oli päivä päivältä paremman tuntuinen ratsastaa. Asetinkin tavoitteekseni ylittää 70% ratatuloksen Belgiassa.
Kisoihin lähetettiin taas kokonainen joukkue. Ryhmässä 1b ratsasti minä ja yksi pahimmista vastustajistani Katja Karjalainen, sitten 3-ryhmässä ratsasti Johanna Lindblad ja Fanny Bengs. Tämän porukan kanssa oli jo tiivis joukkuehenki, joten reissusta ei voinut tulla kun mahtava! Osaltani kilpailut menivät todella hienosti. Grivis ei ole koskaan ollut niin mahtava ja rento ratsastaa kuin näissä kisoissa. Saatiin se 70% ylityskin tehtyä! Sijoitukset tuli jokaisella päivällä, joukkueohjelmassa ja henkilökohtaisessa ohjelmassa olin kuudes ja vapaaohjelmassa viides.
Piste-erot voittajaan olivat todella pienet. Lähtijöitä oli kumminkin jopa 19, 18;sta eri maasta. Joukkueena ei saavutettu niitä tarvittavia Lontoo-pisteitä, mutta kuitenkin kaikki pääsi fiilistelemään, koska jokainen paransi omia suorituksia. Fiilis joukkueella oli koko kisan ajan hyvä, kaikki tuki toisiaan ja ilmapiiri oli aivan mahtava! Oma oloni oli koko kisan ajan melko heikko, koska jo ennen matkaa olin sairastunut vatsabakteeriin ja siihen liittyivät tietysti kuihtuminen ja voimaton olo. Olin tiputuksessa vielä edellisenä päivänä ennen lentoa Belgiaan ja kahden kilpailupäivän jälkeen jouduin sinne uudestaan. Olen kuitenkin niin onnellinen että kestin hyvin koko kisarasituksen, eikä mitään jälkioireita tullut.
Vain viikon lepotauon jälkeen aloitin taas treenaamaan. Grivis siirtyi maneesitallille Kouvolaan, jotta pääsen sateelta ja tuulelta pakoon. Treenaaminen on ollut loistavan helppoa hallissa. Nyt treenataan kohti seuraavaa koitosta, eli Hollannin kansainvälisiä kilpailuja jotka pidetään 5-9.10.11. Jos nyt vaikka saataisiin ne joukkuekvaalit Lontooseen!
-Jaana
maanantai 12. syyskuuta 2011
Chef de Missionin antia
Lontoon paralympialaisiin valmistautuvat maat kokoontuivat joukkueen johtajien seminaariin, joka järjestettiin 6-9. syyskuuta Grange St. Paulsin hotellissa Lontoossa. Suomen delegaation muodostivat puheenjohtaja Petri Pohjonen, pääsihteeri Antti Heikkinen, valmennuspäällikkö Kimmo Mustonen ja lääkäri Vesa Järveläinen.
Ennen seminaaria tapasimme Lontoossa Suomen suurlähettilään, Pekka Huhtaniemen ja muita suurlähetystön edustajia. Kahvittelun lomassa suurlähettiläs kertoi Suomen ja Iso-Britannian hyvistä suhteista ja tapaamisessa sovittiin laaja-alaisesta yhteistyöstä paralympialaisiin liittyen. Koko suurlähetystön väki odotti jo innolla tulevaa vuotta.
Tiistaina allekirjoittanut osallistui koko päivän kestävään joukkueen johtajien workshop-seminaariin, missä mielenkiintoisten esitysten lisäksi pohdittiin joukkueenjohtajan työhön liittyviä kokonaisuuksia erilaisilla ryhmätöillä. Kanadan ja Saksan joukkueiden pitkäaikaiset Chef de Missionit antoivat arvokkaita neuvoja kisoihin valmistautumiseen ja itse kisojen aikaiseen toimintaan liittyen. Itselleni mielenkiintoisimman esityksen piti Brasilian Paralympiakomitean puheenjohtaja Andrew Parsons, joka käsitteli median ja rahan yhteyttä paralympialaisten näkyvyyteen Brasiliassa. Ateenassa 2004 Brasilian Paralympiakomitea maksoi kaikki kulut TV-tuotantoon liittyen, joka mahdollisti sen, että paralympialaiset näkyivät laajasti Brasilian televisiokanavilla. Lisääntynyt näkyvyys toi lisää sponsoreita ja lumipalloefekti oli valmis. Vuodesta 2004 vuoteen 2012 sponsorisopimusten arvo on noussut huimat 1000%.
Varsinainen Chef de Mission seminaari alkoi keskiviikkona, jolloin käsiteltiin muun muassa akkreditointiin, ilmoittautumiseen, matkustukseen, ruokailuun ja majoitukseen liittyviä kokonaisuuksia. LOCOG:in puheenjohtaja lordi Sebastian Coe ja IPC:n puheenjohtaja Sir Philip Craven avasivat seminaarin omilla puheenvuoroillaan vakuuttaen, että Lontoon paralympialaiset tulevat olemaan "best ever". Craven sanoi paralympialaisten palaavan henkiseen kotiinsa Lontoon kisoissa ja viittasi kilpailujen huikeaan kehitykseen vuoden 1948 Stoke Mandevillen kisoista lähtien. Cravenin mukaan Lontoon paralympialaiset tulevat olemaan todellinen maailmanlaajuinen tapahtuma ei pelkästään osallistuvien maiden ja urheilijoiden takia vaan myös kisojen televisiointien ja osallistuvan median kautta. Joukkueenjohtajien yksi ainoa tehtävä Cravenin mukaan on tuoda maailman parhaat urheilijat Lontooseen.
Torstain ohjelmassa oli tutustuminen Lontoon itäpuolella Stratfordissa sijaitsevaan paralympiakylään ja Olympic Parkissa sijaitseviin suorituspaikkoihin. Alueen rakennustyöt olivat vielä meneillään mutta suorituspaikkojen osalta työt olivat jo suurelta osin loppusuoralla. Yleisurheilun, avajaisten ja päättäjäisten päänäyttämönä toimiva Olympic Stadium oli saanut jo vihreän nurmikentän kun taas varsinainen rata oli vielä tekemättä. Uimastadionin altaissa oli jo vedet ja katsomon viimeisiä penkkejä kiinnitettiin paikoilleen.
Paralympialaisten aikaan kisakylään majoittuu noin 7000 urheilijaa ja muita joukkueen jäseniä runsaasta 150 maasta. Majoitustilat vaihtelevat erikokoisista kerrostalohuoneistoista kaupunkikodin tyyppisiin 3-kerroksisiin taloihin. Alueella sijaitsee myös erilaisia toimistorakennuksia, liikuntapaikkoja, ruokala ja kuljetuskeskus. Kokonaiskuva kisakylästä tulee olemaan kompakti ja viihtyisä erilaisine viheralueineen. Kisakylän viereen rakentuu juna-asema, mistä pääsee luotijunalla Lontoon keskustaan 7 minuutissa. Juna-aseman välittömään läheisyyteen on myös valmistunut Euroopan suurin ostoskeskus.
Torstaina Lontoon Trafalgar Squarella järjestettiin International Paralympic Day, missä esiteltiin eri paralympialajeja, kansainvälisiä vammaishuippu-urheilijoita ja avattiin Lontoon paralympialaisten lipunmyynti. Tuosta tapahtumasta tuli monta hyvää ideaa toteutettavaksi myös Helsingin Narinkkatorilla järjestettävään Paralympiapäivään 31.5.2012.
Perjantaina seminaari jatkui omilla kokonaisuuksillaan päättyen lordi Sebastian Coen loppusanoihin sekä kaikille IPC:n jäsenmaille annetulle kutsulle osallistua Lontoon Paralympialaisiin 29.8-9.9.2012.
Suomen joukkueenjohdon osalta perjantaina käytiin vielä kahdenkeskiset neuvottelut Lontoon valmisteluihin liittyen. Kaiken kaikkiaan ollaan hyvällä tiellä kohti ensi vuotta.
Kimmo Mustonen
Ennen seminaaria tapasimme Lontoossa Suomen suurlähettilään, Pekka Huhtaniemen ja muita suurlähetystön edustajia. Kahvittelun lomassa suurlähettiläs kertoi Suomen ja Iso-Britannian hyvistä suhteista ja tapaamisessa sovittiin laaja-alaisesta yhteistyöstä paralympialaisiin liittyen. Koko suurlähetystön väki odotti jo innolla tulevaa vuotta.
Tiistaina allekirjoittanut osallistui koko päivän kestävään joukkueen johtajien workshop-seminaariin, missä mielenkiintoisten esitysten lisäksi pohdittiin joukkueenjohtajan työhön liittyviä kokonaisuuksia erilaisilla ryhmätöillä. Kanadan ja Saksan joukkueiden pitkäaikaiset Chef de Missionit antoivat arvokkaita neuvoja kisoihin valmistautumiseen ja itse kisojen aikaiseen toimintaan liittyen. Itselleni mielenkiintoisimman esityksen piti Brasilian Paralympiakomitean puheenjohtaja Andrew Parsons, joka käsitteli median ja rahan yhteyttä paralympialaisten näkyvyyteen Brasiliassa. Ateenassa 2004 Brasilian Paralympiakomitea maksoi kaikki kulut TV-tuotantoon liittyen, joka mahdollisti sen, että paralympialaiset näkyivät laajasti Brasilian televisiokanavilla. Lisääntynyt näkyvyys toi lisää sponsoreita ja lumipalloefekti oli valmis. Vuodesta 2004 vuoteen 2012 sponsorisopimusten arvo on noussut huimat 1000%.
Varsinainen Chef de Mission seminaari alkoi keskiviikkona, jolloin käsiteltiin muun muassa akkreditointiin, ilmoittautumiseen, matkustukseen, ruokailuun ja majoitukseen liittyviä kokonaisuuksia. LOCOG:in puheenjohtaja lordi Sebastian Coe ja IPC:n puheenjohtaja Sir Philip Craven avasivat seminaarin omilla puheenvuoroillaan vakuuttaen, että Lontoon paralympialaiset tulevat olemaan "best ever". Craven sanoi paralympialaisten palaavan henkiseen kotiinsa Lontoon kisoissa ja viittasi kilpailujen huikeaan kehitykseen vuoden 1948 Stoke Mandevillen kisoista lähtien. Cravenin mukaan Lontoon paralympialaiset tulevat olemaan todellinen maailmanlaajuinen tapahtuma ei pelkästään osallistuvien maiden ja urheilijoiden takia vaan myös kisojen televisiointien ja osallistuvan median kautta. Joukkueenjohtajien yksi ainoa tehtävä Cravenin mukaan on tuoda maailman parhaat urheilijat Lontooseen.
Torstain ohjelmassa oli tutustuminen Lontoon itäpuolella Stratfordissa sijaitsevaan paralympiakylään ja Olympic Parkissa sijaitseviin suorituspaikkoihin. Alueen rakennustyöt olivat vielä meneillään mutta suorituspaikkojen osalta työt olivat jo suurelta osin loppusuoralla. Yleisurheilun, avajaisten ja päättäjäisten päänäyttämönä toimiva Olympic Stadium oli saanut jo vihreän nurmikentän kun taas varsinainen rata oli vielä tekemättä. Uimastadionin altaissa oli jo vedet ja katsomon viimeisiä penkkejä kiinnitettiin paikoilleen.
Paralympialaisten aikaan kisakylään majoittuu noin 7000 urheilijaa ja muita joukkueen jäseniä runsaasta 150 maasta. Majoitustilat vaihtelevat erikokoisista kerrostalohuoneistoista kaupunkikodin tyyppisiin 3-kerroksisiin taloihin. Alueella sijaitsee myös erilaisia toimistorakennuksia, liikuntapaikkoja, ruokala ja kuljetuskeskus. Kokonaiskuva kisakylästä tulee olemaan kompakti ja viihtyisä erilaisine viheralueineen. Kisakylän viereen rakentuu juna-asema, mistä pääsee luotijunalla Lontoon keskustaan 7 minuutissa. Juna-aseman välittömään läheisyyteen on myös valmistunut Euroopan suurin ostoskeskus.
Torstaina Lontoon Trafalgar Squarella järjestettiin International Paralympic Day, missä esiteltiin eri paralympialajeja, kansainvälisiä vammaishuippu-urheilijoita ja avattiin Lontoon paralympialaisten lipunmyynti. Tuosta tapahtumasta tuli monta hyvää ideaa toteutettavaksi myös Helsingin Narinkkatorilla järjestettävään Paralympiapäivään 31.5.2012.
Perjantaina seminaari jatkui omilla kokonaisuuksillaan päättyen lordi Sebastian Coen loppusanoihin sekä kaikille IPC:n jäsenmaille annetulle kutsulle osallistua Lontoon Paralympialaisiin 29.8-9.9.2012.
Suomen joukkueenjohdon osalta perjantaina käytiin vielä kahdenkeskiset neuvottelut Lontoon valmisteluihin liittyen. Kaiken kaikkiaan ollaan hyvällä tiellä kohti ensi vuotta.
Kimmo Mustonen
Valmennuspäällikkö
Suomen Paralympiakomitea
Suomen Paralympiakomitea
torstai 1. syyskuuta 2011
Salomaa: Takana on paljon, edessä on vielä enemmän
Kulunut kausi on ollut tapahtumarikas. Kausi alkoi tammikuussa Miami OCR -kilpailulla. Tämän jälkeen leireiltiin hieman ulkomailla ja jäiden lähdettyä päästiin kotimaassakin tositoimiin.
Kauden 2011 ehdoton tavoite oli lunastaa maapaikka Lontoon paralympialaisiin. En oikein tiennyt mitä kilpailulta odottaa. Ainut varma asia oli, että kilpailu maapaikoista tulee olemaan kovaa. Paikalle päästyämme pelkkä pursiseuran koko aiheutti "WOW"-elämyksen. Veneiden mittauksessa ja punnituksen yhteydessä huomasin, että ilmassa oli havaittavissa selvää kireyttä kilpailijoiden kesken. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, että viimeisenä punnitus/mittaus vuorossa olleen hollantilaisjoukkueen purjeet eivät menneet läpi, joten hollantilaiset halusivat, että kaikkien purjeet mitataan uudelleen.
Itse kilpailussa tietynlainen kireys korostui protestien muodossa. Ensimmäisinä päivinä ei protesteja juuri tullut. Kilpailun edetessä tilanne alkoi hahmottumaan ketkä maapaikan ansaitsee ja ketä ei, niin tällöin kaukana maapaikasta olleiden maiden purjehtijat alkoivat herkästi tekemään protesteja niitä maita kohtaan, jotka olivat maapaikkaa saamassa mm. Puerto Rico oli yksi protestien uhreista. Taktiikka viimeisinä päivinä oli siis purjehtia rohkeasti, mutta samalla ottaa merkkitilanteet pienellä varmistuksella. Merkkitilanteissa usein syntyy epäselvyyksiä ja protestit ovat näissä tilanteissa hyvin herkässä. Jälkeenpäin ajateltuna maapaikka suomelle tuli perus hyvällä purjehduksella.
Tilannetta helpotti se, että en ottanut varaslähtöjä ja tästä syystä pystyin lähtemään jokaiseen starttiin rohkeasti ja tarvittavan varmistelun pystyi jättämään merkinkierto tilanteisiin. Lopputuloksena oli että Suomi karsiutui Lontoon paralympialaisiin kymmenentenä maana. Itse olin tulokseen todella tyytyväinen.
Karsintojen jälkeen vuorossa oli pieni hengähdys tauko ennen SM-kilpailuja, jotka purjehdittiin kotivesilläni Naantalissa heinäkuun lopulla. Harmittavasti olin hieman kuumeillut juuri ennen SM-kilpailuja, mutta pystyin kuitenkin purjehtimaan kilpailut. Kuume kuitenkin nousi kilpailujen jälkeen uudelleen ja jouduin jättämään seuraavat kilpailut kotimaassa väliin. Kuume selätettiin ja seuraavana oli vuorossa avoimet MM-kilpailut Norjan Ålesundissa. Avoimiin MM-kilpailuihin voi osallistua niin vammaiset kuin vammattomatkin. Norjan Ålesundissa veneitä oli mukana 57 ja oma sijoitukseni oli 18:s. Vammaisten sarjassa olin viides.
Kotimaassa on jäljellä vielä kaksi ranking kilpailua, josta ensimmäinen on tulevana viikonloppuna Uudessakaupungissa. Toinen ranking kilpailu järjestetään Helsingissä seuraavana viikonloppuna. Tämän jälkeen suomen ranking sarja on tältä kaudelta ohitse. Harjoittelu kuitenkin jatkuu Naantalissa niin pitkään kuin säät vain sen sallivat. Talven aikana on tarkoitus kiertää USA:ssa kilpailuja. Suurin osa myös muiden maiden paralympiapurjehtijoista tulee harjoittelemaan Yhdysvaltoihin, joten luvassa on hyvää treenivastusta myös talven ajaksi.
Niko Salomaa
Kauden 2011 ehdoton tavoite oli lunastaa maapaikka Lontoon paralympialaisiin. En oikein tiennyt mitä kilpailulta odottaa. Ainut varma asia oli, että kilpailu maapaikoista tulee olemaan kovaa. Paikalle päästyämme pelkkä pursiseuran koko aiheutti "WOW"-elämyksen. Veneiden mittauksessa ja punnituksen yhteydessä huomasin, että ilmassa oli havaittavissa selvää kireyttä kilpailijoiden kesken. Tästä hyvänä esimerkkinä oli, että viimeisenä punnitus/mittaus vuorossa olleen hollantilaisjoukkueen purjeet eivät menneet läpi, joten hollantilaiset halusivat, että kaikkien purjeet mitataan uudelleen.
Itse kilpailussa tietynlainen kireys korostui protestien muodossa. Ensimmäisinä päivinä ei protesteja juuri tullut. Kilpailun edetessä tilanne alkoi hahmottumaan ketkä maapaikan ansaitsee ja ketä ei, niin tällöin kaukana maapaikasta olleiden maiden purjehtijat alkoivat herkästi tekemään protesteja niitä maita kohtaan, jotka olivat maapaikkaa saamassa mm. Puerto Rico oli yksi protestien uhreista. Taktiikka viimeisinä päivinä oli siis purjehtia rohkeasti, mutta samalla ottaa merkkitilanteet pienellä varmistuksella. Merkkitilanteissa usein syntyy epäselvyyksiä ja protestit ovat näissä tilanteissa hyvin herkässä. Jälkeenpäin ajateltuna maapaikka suomelle tuli perus hyvällä purjehduksella.
Tilannetta helpotti se, että en ottanut varaslähtöjä ja tästä syystä pystyin lähtemään jokaiseen starttiin rohkeasti ja tarvittavan varmistelun pystyi jättämään merkinkierto tilanteisiin. Lopputuloksena oli että Suomi karsiutui Lontoon paralympialaisiin kymmenentenä maana. Itse olin tulokseen todella tyytyväinen.
Karsintojen jälkeen vuorossa oli pieni hengähdys tauko ennen SM-kilpailuja, jotka purjehdittiin kotivesilläni Naantalissa heinäkuun lopulla. Harmittavasti olin hieman kuumeillut juuri ennen SM-kilpailuja, mutta pystyin kuitenkin purjehtimaan kilpailut. Kuume kuitenkin nousi kilpailujen jälkeen uudelleen ja jouduin jättämään seuraavat kilpailut kotimaassa väliin. Kuume selätettiin ja seuraavana oli vuorossa avoimet MM-kilpailut Norjan Ålesundissa. Avoimiin MM-kilpailuihin voi osallistua niin vammaiset kuin vammattomatkin. Norjan Ålesundissa veneitä oli mukana 57 ja oma sijoitukseni oli 18:s. Vammaisten sarjassa olin viides.
Kotimaassa on jäljellä vielä kaksi ranking kilpailua, josta ensimmäinen on tulevana viikonloppuna Uudessakaupungissa. Toinen ranking kilpailu järjestetään Helsingissä seuraavana viikonloppuna. Tämän jälkeen suomen ranking sarja on tältä kaudelta ohitse. Harjoittelu kuitenkin jatkuu Naantalissa niin pitkään kuin säät vain sen sallivat. Talven aikana on tarkoitus kiertää USA:ssa kilpailuja. Suurin osa myös muiden maiden paralympiapurjehtijoista tulee harjoittelemaan Yhdysvaltoihin, joten luvassa on hyvää treenivastusta myös talven ajaksi.
Niko Salomaa
perjantai 19. elokuuta 2011
Pohjoismaiden mestaruuskisat takana viipottavat, SM-kisat edessä häämöttävät
Heinäkuun alussa suuntasimme Karstulaan perinteiselle ampumaviikolle. Olin ensimmäistä kertaa ampumaviikolla yksitoista vuotta sitten ja ihastuin tapahtuman fiilikseen heti. Pääosin treenasin Karstulassa pienoiskiväärillä, mutta viimeisenä leiripäivänä ammuin sarjan myös rakkaalla ilmakiväärillä. Hyttyset kuuluvat Karstulaan ja jokunen kylmä päivä Suomen kesään, mutta minä koetan ottaa hytinän ja hyttyset karaistumisen kannalta – niin viheliäisiä kuin ne ampuessa ovatkin!
Loppukesäni päätähtäin oli asetettu Ruotsiin, missä järjestettiin Pohjoismaiden mestaruuskisat noin viikko sitten. Kisat menivät osaltani mukavasti, sillä kotiin tuomisina oli kaksi henkilökohtaista kultaa. Kisojen tulostaso ei ollut tällä kertaa terävintä huippulaatua. Ilmakiväärillä ammuin peruskilpailussa pistettä vajaan maksimituloksen 599 ja finaalissa ”ihan ookoo -tuloksen” 105,2. Se ei saa minua taputtamaan ja huutamaan ”Hip hurraa!”, mutta on kuitenkin perustasoni ammuntaa ja saa minut kiihkeästi haluamaan enemmän tulevissa koitoksissa. Laukaus kerrallaan ja sydämellä myös seuraavaan ilma-asekauteen...
Esikuviini kuuluu eräs harmaahiuksinen, nutturapäinen ampujatar, joka on ampunut kauan ja on edelleen huippu-urheilija iästään huolimatta. Siinä on tavoitetta minullekin. Unelmoin nimittäin olevani ammunnan eliittiä vielä harmaakutrinakin. Miksen olisi, kun sitä riittävän paljon haluan! Näin sanoi minulle Ruotsissa nutturapäinen esikuvanikin. Toivottavasti molemmat ammumme ensi vuonna Lontoossa!
Elokuun viimeisenä viikonloppuna ammumme pienoiskiväärillä SM-kisoissa Mikkelissä. Taidan joutua laukomaan omassa sarjassani ihan yksin, sillä kilpa- ja joukkuetoverini Jukka on tuolloin edustamassa Suomea maailmancupissa Stoke Mandevillessa. Toki me joukkueen kesken vertaamme tuloksiamme yli sarjarajojen eli tietynlaista kilpailua syntyy, vaikken mestaruudesta esimerkiksi Veikon ja Erkin kanssa kamppailekaan.
Kirjoitan kuulumisia jälleen syksymmällä.
Loppukesän iloja ja värikästä syksyn alkua toivottelee,
Minna Leinonen
Loppukesäni päätähtäin oli asetettu Ruotsiin, missä järjestettiin Pohjoismaiden mestaruuskisat noin viikko sitten. Kisat menivät osaltani mukavasti, sillä kotiin tuomisina oli kaksi henkilökohtaista kultaa. Kisojen tulostaso ei ollut tällä kertaa terävintä huippulaatua. Ilmakiväärillä ammuin peruskilpailussa pistettä vajaan maksimituloksen 599 ja finaalissa ”ihan ookoo -tuloksen” 105,2. Se ei saa minua taputtamaan ja huutamaan ”Hip hurraa!”, mutta on kuitenkin perustasoni ammuntaa ja saa minut kiihkeästi haluamaan enemmän tulevissa koitoksissa. Laukaus kerrallaan ja sydämellä myös seuraavaan ilma-asekauteen...
Esikuviini kuuluu eräs harmaahiuksinen, nutturapäinen ampujatar, joka on ampunut kauan ja on edelleen huippu-urheilija iästään huolimatta. Siinä on tavoitetta minullekin. Unelmoin nimittäin olevani ammunnan eliittiä vielä harmaakutrinakin. Miksen olisi, kun sitä riittävän paljon haluan! Näin sanoi minulle Ruotsissa nutturapäinen esikuvanikin. Toivottavasti molemmat ammumme ensi vuonna Lontoossa!
Elokuun viimeisenä viikonloppuna ammumme pienoiskiväärillä SM-kisoissa Mikkelissä. Taidan joutua laukomaan omassa sarjassani ihan yksin, sillä kilpa- ja joukkuetoverini Jukka on tuolloin edustamassa Suomea maailmancupissa Stoke Mandevillessa. Toki me joukkueen kesken vertaamme tuloksiamme yli sarjarajojen eli tietynlaista kilpailua syntyy, vaikken mestaruudesta esimerkiksi Veikon ja Erkin kanssa kamppailekaan.
Kirjoitan kuulumisia jälleen syksymmällä.
Loppukesän iloja ja värikästä syksyn alkua toivottelee,
Minna Leinonen
keskiviikko 3. elokuuta 2011
Viimeistelyleiri takana, suuntana syksyn EM-kisat
Viimeistelyleiri lokakuun EM-kisoihin on takana. Heinäkuun hikisenä viikonloppuna kumipalloa oli kokoontunut palvomaan ennätysmäärä innostuneita naisia. Tekniikkaharjoitteet luistivat ja uskoa tekemiseen riitti, vaikka oman haasteensa antoi niin sää kuin liikeratoja laajentava hikinen kenttäkin. Eräs senioripuolen pelaaja muisteli kaiholla nuoruuttaan ja totesi, että jos tämä olisi hänen ensimmäinen leirinsä, hän ei kyllä tulisi enää toista kertaa takaisin. Onneksi vahinko oli ehtinyt jo tapahtua, eivätkä maalipallon nuoret naistoivotkaan vaikuttaneet siltä, etteivät tulisi uudestaan.
Leirillä puhututti paljon myös maalipallon maajoukkueessa pelaaminen. Urheilijat eivät todellakaan saa mitään kuukausittaista tukea urheilemiseen, eikä yhdellä ihmisellä voi olla eri sponsori, jos pelataan joukkueessa. Kiinalaiset pelaavat ammatikseen, joten ei mikään ihme, että peli näyttää puolustuksen suhteen kentällä jokaisen tytön päiväunelta. Joissain maissa opiskelupaikan saaminen vammaisena saattaa olla kiinni juuri siitä, että on päässyt edustusjoukkueeseen. Näitä ynnäillessämme olimme kuitenkin tyytyväisiä siihen, mitä pystymme näillä resursseilla tekemään. Eihän meidänkään tarvitse sentään leirejämme maksaa, ja aikaa harjoitteluun löytyy kyllä, jos sen haluaa järjestää.
Paralympiakuume on saanut lajin pariin jälleen innostuneita nuoria, jotka toivottavasti myös lajin parissa pysyvät. Olemme onnekkaassa asemassa, kun saimme paikan jo huhtikuussa. Pääsemme rauhallisin, mutta voitontahtoisin mielin suuntaamaan kohti EM-Tanskaa. Maalipalloilijan kesäloma pidetään tänä vuonna joulukuussa!
Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen
Naisten maalipallojoukkue
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Kestävää fysiikkaa ja ruudin tuoksua
Espanjan maailmancupin jälkeen rentouduin hetken verran synnyinseuduillani. Suunnittelemani aherrukset jatkuivat kuitenkin pian, ja tiedossa oli näöntarkastusta sekä viikonlopun mittainen kisarupeama Mikkelissä. Tuona viikonloppuna avasin ruutikauteni ulkoilmassa. Ammunta oli suhteellisen asiallista, ja tulokseni sivusi minun sarjani virallista SE-tulosta 590, jonka ammuin jo vuonna 2008. Vähän nuo muutamat typerät ysit jäivät ytimiini kaivelemaan, sillä keli oli hyvä ja minulla on tunne, että pystyn parhaimmillani parempaankin. Kaikki hyvä ei saa kuitenkaan tulla kuin tarjottimella! Niin moneen kertaan kuultua kuin tämä onkin, julkean sen kirjoittaa: tällaisesta ruutikauden avauksesta on hyvä jatkaa!
Fyysisiä treenejäni olen tehostanut asteen verran. Henkisen kestävyyden lisäksi fyysistä kestävyyttä ampujalle ei mielestäni voi liikaa korostaa. Vaikka harjoitukset sujuisivat hyvin hieman löysemmälläkin fysiikalla, tulee totuus ilmi viimeistään tiukassa kisatilanteessa. Vaikka harjoitustilanteen ottaa tosissaan, joutuu kisassa pinnistelemään aivan eri tavalla. Kun tekniikka on hallussa, on ampumasuoritus valtaosaltaan mentaalista. Silti vartalon tiukka hallinta määrittää osumien laatua paljon, ja kisasuoritus syö energiaa kyllä. Niinpä koko paketti täytyy treenata kestäväksi. Tuntuu, että kestävyyteni on varsin hyvällä tasolla. Pitkäkin käsipyöräharjoitus taittuu nykyään mukavasti, kun vain soittimesta kantautuu voimakasta, energiaa antavaa musiikkia. Harmi vain, etteivät maisemat vaihdu, sillä käsifillarini on pöytämallia!
Kesäkuun alkupuolella meillä oli leiri, missä panostin enimmäkseen pienoiskivääriin. Tuulisessa kelissä ampumisen suhteen minulla on edelleenkin paljon opittavaa, joten mielenkiinnon, hetkellisestä ärsytyksestä johtuvien mutinoiden, mutta toisaalta onnistumisten myötä puhkeavien hymyjen jatkumo on taattu! Kun palasin leiriltä kotiin, oli pöydällä odottamassa paketti, joka sisälsi iloa silmille: tilaamani uudet ampujanlasit. Silmilläni on nyt hyvä aika totuttautua uusiin laseihin muun muassa ennen elokuisia PM-kisoja, jotka pidetään Ruotsissa.
Kaunista kesän jatkoa toivotellen,
Minna
torstai 9. kesäkuuta 2011
Urheilija ei tervettä päivää näe…
Niinpä niin, talvi meni hoivaillessa omia haavoja ja jalan murtumaa, nyt hoivaillaan hevosia.
Kauden avauskisa oli Saksan Mannheimissa 5-11.5.2011. Valmistautuminen kilpailuihin sujui melkeinpä ongelmitta: varsinkin hevoset olivat hyvässä kunnossa ja treenit, sekä parit harjoituskilpailut olivat sujuneet hyvin. Oman raudoitetun selkäni kanssa alkoi olla huhtikuun alussa ongelmia, jouduin lisäämään kipulääkitystä koska ravaaminen hevosella sattui niin kovin. Muutoinkin selkäni alkoi vaivata enemmän ja siksi hakeuduin lääkärin tutkittavaksi. Tohtori pisti minut röntgeniin ja sieltähän kipuilun syy selvisikin. Raudat ovat alkaneet irtoilemaan selässä ja kun ne liikkuvat, niin silloin tulee kipua. Suositeltiin tietysti olla ratsastamatta ja varsinkaan ravaamatta, mutta minkäs teet kun kisat olivat viikon päästä. Uskoin että selviän kisoista kipuineni, ja niin selvisinkin.
Tulokset kisoissa jäivät hiukka harmittamaan, vaikka otinkin molemmilla hevosilla sijoitukset. Mikke-ruuna lässähti megalaiskaksi 30 asteen helteessä. Mikke kun on muutenkin laiskahko ja hidas hevonen, niin keli ja radan pohja hidastivat sitä entisestään. Olin siis pettynyt Mikkeen, vaikka tuomarit pitivätkin näkemästään. Sain hyviä prosentteja ja jopa sijoituksen henkilökohtaisessa ohjelmassa, jossa olin sijalla 6.
Uudempi hevoseni Grivis oli todella hyvä kaikkina kolmena kisapäivänä. Paransimme viime kaudelta tuloksia noin 10 prosentilla, ja viimeisen kisapäivän vapaaohjelmassa sijoituin sillä viidenneksi. Kisoista jäi melko hyvä fiilis, mutta seuraaviin kisoihin on petraamista. Suurin osa virheistä, joita teimme molempien hevosten kanssa radalla, ovat helposti korjattavissa. Odotankin Tanskan PM-Kilpailuista parempia prosentteja ja sijoituksia.
Saksan reissu oli rankka niin hevosille kuin minullekin. Itse palasin kotiin muutamaa päivää ennen hevosia. Palautuminen omalta osaltani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Ongelmat alkoivatkin välittömästi kasaantua niskaan ja stressi oli valtava koko seuraavan pari viikkoa.
Olin kotona keskiviikkoyönä, ja jo torstaiaamuna huonot uutiset alkoivat kiusata, perhetragediaa yms. Perjantaina hevoset tulivat kotiin. Griviksellä oli kova kuume, joka äityi niin pahaksi, että maanantaina kuskattiin se Helsingin eläinsairaalaan hoitoon, missä se vietti kriittisiä hetkiä viisi päivää. Hevosen oireet viittasivat kuljetuskuumeeseen, mutta pidettiin vain kuljetuskuume-epäilynä, koska hevosen oireet olivat todella oudot. Olin suunnattoman surullinen ja univelkaa kertyi paljon. Näinä samoina päivinä eläinlääkäriä tarvittiin jatkuvasti! Minulla on kaikkiaan viidessä hevosessa joko osa- tai koko-omistus ja kaikilla paitsi Mikkellä on jotain vikaa jossain, argh! Joskus tekisi mieli vaan lopettaa hevostelu ja vaihtaa lajiksi vaikka jousiammunta! Hummani hei, rahat ne vei… :)
Mikke siis piti viikon palautumisloman käyskennellen vain tarhassa ja maastossa. Aloitimme Mikkelle energian lisäyksen luonnollisilla vitamiineilla ja energyboostilla. Mikke onkin ollut paljon mukavampi nyt ratsastaa, tosin kelit täällä Suomessa on monta astetta viileämmät kuin mitä kisareissulla Saksassa oli. Mutta luulen, että jos Mikken kanssa Tanskassa menee yhtä hyvin kuin kotona treenatessa, voin jopa lähteä hyvin mielin metsästämään PM-mitalia.
Griviksen kuljetuskuume-epäily on edelleenkin epäily, hevosella eivät tulehdusarvot laske millään, joten se on pois pelistä ainakin Tanskan kisoista juhannuksena. Olen tosi huolissani hevosestani, ja keskittyminen kisoihin on hiukka vaikeaa, masentaa. Grivis lähtee taas hevossairaalaan muutamaa päivää ennen PM-kisoja. Nyyh!
Näillä eväillä taas jatketaan. Nyt pääsen helteessäkin treenaamaan, sopii minulle, mutta ei hevoselle.
Lämmintä ja hauskaa kesää kaikille!
Jaana Kivimäki
Kauden avauskisa oli Saksan Mannheimissa 5-11.5.2011. Valmistautuminen kilpailuihin sujui melkeinpä ongelmitta: varsinkin hevoset olivat hyvässä kunnossa ja treenit, sekä parit harjoituskilpailut olivat sujuneet hyvin. Oman raudoitetun selkäni kanssa alkoi olla huhtikuun alussa ongelmia, jouduin lisäämään kipulääkitystä koska ravaaminen hevosella sattui niin kovin. Muutoinkin selkäni alkoi vaivata enemmän ja siksi hakeuduin lääkärin tutkittavaksi. Tohtori pisti minut röntgeniin ja sieltähän kipuilun syy selvisikin. Raudat ovat alkaneet irtoilemaan selässä ja kun ne liikkuvat, niin silloin tulee kipua. Suositeltiin tietysti olla ratsastamatta ja varsinkaan ravaamatta, mutta minkäs teet kun kisat olivat viikon päästä. Uskoin että selviän kisoista kipuineni, ja niin selvisinkin.
Tulokset kisoissa jäivät hiukka harmittamaan, vaikka otinkin molemmilla hevosilla sijoitukset. Mikke-ruuna lässähti megalaiskaksi 30 asteen helteessä. Mikke kun on muutenkin laiskahko ja hidas hevonen, niin keli ja radan pohja hidastivat sitä entisestään. Olin siis pettynyt Mikkeen, vaikka tuomarit pitivätkin näkemästään. Sain hyviä prosentteja ja jopa sijoituksen henkilökohtaisessa ohjelmassa, jossa olin sijalla 6.
Uudempi hevoseni Grivis oli todella hyvä kaikkina kolmena kisapäivänä. Paransimme viime kaudelta tuloksia noin 10 prosentilla, ja viimeisen kisapäivän vapaaohjelmassa sijoituin sillä viidenneksi. Kisoista jäi melko hyvä fiilis, mutta seuraaviin kisoihin on petraamista. Suurin osa virheistä, joita teimme molempien hevosten kanssa radalla, ovat helposti korjattavissa. Odotankin Tanskan PM-Kilpailuista parempia prosentteja ja sijoituksia.
Saksan reissu oli rankka niin hevosille kuin minullekin. Itse palasin kotiin muutamaa päivää ennen hevosia. Palautuminen omalta osaltani ei sujunut suunnitelmien mukaan. Ongelmat alkoivatkin välittömästi kasaantua niskaan ja stressi oli valtava koko seuraavan pari viikkoa.
Olin kotona keskiviikkoyönä, ja jo torstaiaamuna huonot uutiset alkoivat kiusata, perhetragediaa yms. Perjantaina hevoset tulivat kotiin. Griviksellä oli kova kuume, joka äityi niin pahaksi, että maanantaina kuskattiin se Helsingin eläinsairaalaan hoitoon, missä se vietti kriittisiä hetkiä viisi päivää. Hevosen oireet viittasivat kuljetuskuumeeseen, mutta pidettiin vain kuljetuskuume-epäilynä, koska hevosen oireet olivat todella oudot. Olin suunnattoman surullinen ja univelkaa kertyi paljon. Näinä samoina päivinä eläinlääkäriä tarvittiin jatkuvasti! Minulla on kaikkiaan viidessä hevosessa joko osa- tai koko-omistus ja kaikilla paitsi Mikkellä on jotain vikaa jossain, argh! Joskus tekisi mieli vaan lopettaa hevostelu ja vaihtaa lajiksi vaikka jousiammunta! Hummani hei, rahat ne vei… :)
Mikke siis piti viikon palautumisloman käyskennellen vain tarhassa ja maastossa. Aloitimme Mikkelle energian lisäyksen luonnollisilla vitamiineilla ja energyboostilla. Mikke onkin ollut paljon mukavampi nyt ratsastaa, tosin kelit täällä Suomessa on monta astetta viileämmät kuin mitä kisareissulla Saksassa oli. Mutta luulen, että jos Mikken kanssa Tanskassa menee yhtä hyvin kuin kotona treenatessa, voin jopa lähteä hyvin mielin metsästämään PM-mitalia.
Griviksen kuljetuskuume-epäily on edelleenkin epäily, hevosella eivät tulehdusarvot laske millään, joten se on pois pelistä ainakin Tanskan kisoista juhannuksena. Olen tosi huolissani hevosestani, ja keskittyminen kisoihin on hiukka vaikeaa, masentaa. Grivis lähtee taas hevossairaalaan muutamaa päivää ennen PM-kisoja. Nyyh!
Näillä eväillä taas jatketaan. Nyt pääsen helteessäkin treenaamaan, sopii minulle, mutta ei hevoselle.
Lämmintä ja hauskaa kesää kaikille!
Jaana Kivimäki
torstai 2. kesäkuuta 2011
Odotettavissa hikistä vääntöä Malmössä
Turkin kokolattiamatosta on jo toivuttu ja uutta pökköä lyöty pesään. Pelitaukoa ei ole ehditty pitämään, koska toukokuun sarjaturnaus ja kesäkuun alun Malmö Lady Intercup ovat olleet joukkueen rentoutumisen tiellä. Kirjoitushetkellä joukkue istuu viettämässä laatuaikaa Helsinki-Vantaan lentoasemalla, koska koneen vararenkaan vaihtaja on kai lakossa...
Malmön turnauksesta tulee taas tiukkaa ja hikistä vääntöä, ainakin jos kelit ovat entisten vuosien tasoa. Ulkona paahtava helle ja sisällä tippuu hiki jo ennen kuin edes on kertaakaan maalipalloa pyörittänyt. Pelihallin arkkitehtuuriin ei kuulu ilmastointia, joten kolmen päivän Saunabelt -kokemus on luvassa. Turnaukseen tulee 5 varmaa Lontooseen menijäjoukkuetta. EM-kisojen läheisyys aiheuttaa sen, että jokainen joukkue on ykkösnyrkeillään liikenteessä. Turnauksessa odotettavissa huonoa happea, erikoista einesruokaa, pahaa kahvia ja vessajonoja Soft embot takataskussa. Tämä on yksi naisten parhaista turnauksista ja kaikki tulevat sinne mielellään.
Turnauksen jälkeen meillä on heti seuraavana viikonloppuna maajoukkueleiri, jossa pääsemme harjoittelemaan turnauksessa esiintulleita tilanteita, kun ne vielä ovat terävässä muistissa. Sen jälkeen koittaa parin viikon loma ennen heinäkuun treenileiriä. Sillä leirillä viimeistellään tatsi lokakuun EM-kisoihin. Onneksi myös nuorempia maalipalloilijoita on saatu leireille mukaan piristämään pelikuvioitamme.
Pidemmän ajan tavoitteena pidämme mielessä, että Lontoossa on kisakylä ylhäällä ja kentät alhaalla...
Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen
Naisten maalipallojoukkue
Malmön turnauksesta tulee taas tiukkaa ja hikistä vääntöä, ainakin jos kelit ovat entisten vuosien tasoa. Ulkona paahtava helle ja sisällä tippuu hiki jo ennen kuin edes on kertaakaan maalipalloa pyörittänyt. Pelihallin arkkitehtuuriin ei kuulu ilmastointia, joten kolmen päivän Saunabelt -kokemus on luvassa. Turnaukseen tulee 5 varmaa Lontooseen menijäjoukkuetta. EM-kisojen läheisyys aiheuttaa sen, että jokainen joukkue on ykkösnyrkeillään liikenteessä. Turnauksessa odotettavissa huonoa happea, erikoista einesruokaa, pahaa kahvia ja vessajonoja Soft embot takataskussa. Tämä on yksi naisten parhaista turnauksista ja kaikki tulevat sinne mielellään.
Turnauksen jälkeen meillä on heti seuraavana viikonloppuna maajoukkueleiri, jossa pääsemme harjoittelemaan turnauksessa esiintulleita tilanteita, kun ne vielä ovat terävässä muistissa. Sen jälkeen koittaa parin viikon loma ennen heinäkuun treenileiriä. Sillä leirillä viimeistellään tatsi lokakuun EM-kisoihin. Onneksi myös nuorempia maalipalloilijoita on saatu leireille mukaan piristämään pelikuvioitamme.
Pidemmän ajan tavoitteena pidämme mielessä, että Lontoossa on kisakylä ylhäällä ja kentät alhaalla...
Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen
Naisten maalipallojoukkue
tiistai 17. toukokuuta 2011
Minna Leinonen: Onnen kyyneleitä Alicantessa
Terveisiä Espanjan kaakkoisrannikolta, missä Välimeri väikkyy sysäten leppoisasti aaltojaan rantahietikolle ja missä ananasrunkoiset palmut humisevat tuulen esitellessä voimiaan! Tämä oli ensimmäinen matkani Iberian niemimaalle, ja silmäni nauttivat palmuista sekä espanjalaisista taloista bussin viedessä meitä lentokentältä hotellille. Osa joukkueestamme oli matkustanut Alicanteen pari päivää aiemmin. Odotin heidän seuraansa kovasti. Vaikka yksilölaji kyseessä onkin, on joukkueen tuki tärkeää.
Ammuntani oli viimeisenä kisapäivänä, joten minulla oli muutama päivä aikaa kierrellä ympäristössä sekä pitää yllä hyvää mieltä ja kisavirettä. Ensimmäisenä päivänä kävin ase- ja varustetarkastuksessa sekä ammuin parikymmentä laukausta ilma-aseradalla todeten, että se tuntui valaistukseltaan tavalliselta kansainvälisen tason radalta – siis aivan hyvältä.
Kisapäiväni aamuna vatsaani väänsi voimakkaasta jännityksen tunteesta ja noukin aamiaista kuin lintunen. En kyennyt syömään lautastani tyhjäksi. Bussissa kuuntelin musiikkia, joka tuntui vapauttavalta jännittyneelle mielelleni. Alicanten kisat olivat suurin tähänastisista vammaisammunnan maailmancupeista. Osallistujia oli sarjassani vajaat 60. Eriä oli kolme, joista keskimmäinen oli minun eräni. En halunnut tietää, millaisia tuloksia ensimmäisessä erässä oli ammuttu. Tiesin varsin tarkasti maailman tason ja sen, mitä menestyminen minulta vaatisi.
Kisa oli henkistä taistelua koko ajan, mutta samalla nautin ampumisesta. Olin erittäin latautunut ja toistin suoritusta, joka on selkäytimessäni. Viimeisen finaalilaukauksen jälkeen näin avustajani ja päävalmentajamme kasvoilta, että olin voittanut ja saavuttanut Suomelle paikan Lontooseen. Puhkesin kyyneliin, joiden tulo jatkui vielä kiirehtiessäni radalta onnitteluhalausten siivittämänä voittajalle kuuluvaan doping-testiin.
Tunnen suurta helpotusta ja onnea. Kuluvan kauden tavoite on saavutettu. Aherrus ja ampumisesta nauttiminen jatkukoot, tähtäimessä Lontoon näkymät siintäkööt!
- Minna Leinonen
Ammuntani oli viimeisenä kisapäivänä, joten minulla oli muutama päivä aikaa kierrellä ympäristössä sekä pitää yllä hyvää mieltä ja kisavirettä. Ensimmäisenä päivänä kävin ase- ja varustetarkastuksessa sekä ammuin parikymmentä laukausta ilma-aseradalla todeten, että se tuntui valaistukseltaan tavalliselta kansainvälisen tason radalta – siis aivan hyvältä.
Kisapäiväni aamuna vatsaani väänsi voimakkaasta jännityksen tunteesta ja noukin aamiaista kuin lintunen. En kyennyt syömään lautastani tyhjäksi. Bussissa kuuntelin musiikkia, joka tuntui vapauttavalta jännittyneelle mielelleni. Alicanten kisat olivat suurin tähänastisista vammaisammunnan maailmancupeista. Osallistujia oli sarjassani vajaat 60. Eriä oli kolme, joista keskimmäinen oli minun eräni. En halunnut tietää, millaisia tuloksia ensimmäisessä erässä oli ammuttu. Tiesin varsin tarkasti maailman tason ja sen, mitä menestyminen minulta vaatisi.
Kisa oli henkistä taistelua koko ajan, mutta samalla nautin ampumisesta. Olin erittäin latautunut ja toistin suoritusta, joka on selkäytimessäni. Viimeisen finaalilaukauksen jälkeen näin avustajani ja päävalmentajamme kasvoilta, että olin voittanut ja saavuttanut Suomelle paikan Lontooseen. Puhkesin kyyneliin, joiden tulo jatkui vielä kiirehtiessäni radalta onnitteluhalausten siivittämänä voittajalle kuuluvaan doping-testiin.
Tunnen suurta helpotusta ja onnea. Kuluvan kauden tavoite on saavutettu. Aherrus ja ampumisesta nauttiminen jatkukoot, tähtäimessä Lontoon näkymät siintäkööt!
- Minna Leinonen
Kohti Lontoota -blogi on muuttanut
Paralympiakomitean nettisivuilla vuodesta 2010 lähtien pyörinyt Kohti Lontoota -blogi on muuttanut tänne. Blogissa seurataan, mitä ampumaurheilijan, maalipallopelaajien ja sekä ratsastajan kauteen kuuluu. Mukana tulee olemaan kesäkuusta eteenpäin olemaan myös vierailevia bloggaajia, joten kannattaa pistäytyä säännöllisesti katsomassa, mitä kesälajeissamme tapahtuu matkalla kohti Lontoon paralympialaisia!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)