Olen nyt pitänyt ammunnan osalta syystauon ja tuntuu, että kyllä Minna jaksaa taas, on intomielellä ja nauttii urheilustaan! Ampumaharjoitukset ovat tuntuneet todella hyviltä. Vastikään kävin avaamassa myös kisakauteni. Avauksesta jäi mukava mieli, sillä kisa toi maksimipisteet eli kuudenkymmenen laukauksen täydellisen kymppiputken.
Fyysiset harjoitteet sujuvat hyvin, ja lisäpotkua niihin antaa uusi sykemittari, joka luo koko ajan seitsemän päivän kunto-ohjelmaa määrittelemieni tavoitteiden pohjalta – unohtamatta paria lepopäivää viikossa. Levossahan kunto kasvaa, kun vaan pitää huolta säännöllisistä treenipäivistä.
Luin joitakin viikkoja sitten Hyvä Terveys -lehden nettisivuilta artikkelin, jossa pohdittiin, kuinka saada liikunta puuskista elämäntavaksi. Jäin miettimään asiaa omalta osaltani. Liikunta on kuulunut elämääni pienestä pitäen. Sen on ollut pakko kuulua ja sen on edelleenkin kuuluttava ihan jo siitä syystä, etteivät lihakseni rapistuisi. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan pakottava syy. Pakottavaksi sen tekee se, että haluan pysyä elinvoimaisessa kunnossa.
Vaikka minulla ei ole koskaan ollut motivaation puutetta liittyen fysioterapiaan, on ammunnallisten onnistumisten, täydellisten suoritusten tavoittelun himo nostanut liikunnan osuutta elämässäni uuteen ulottuvuuteen. Liikun siis myös oma-aloitteisesti enkä vain fysioterapeuttieni valvovien silmien alla. Tämä on liikunnallisen elämäntavan osa, joka on minun käsissäni. Onko se puuskittaista vai onko se elämäntapa? Se on minulle elämäntapa, johon liittyy välillä myös puuskia. Toisinaan liikunta maistuu erityisen hyvin, toisinaan vähän vähemmän hyvin. Elämäntapa se kuitenkin on ja sydämestäni voin sanoa nauttivani liikunnasta – erityisesti jälkitunteesta. Liikunnan jälkeen on niin, niin hyvä olo. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan myös sekä tavoitteelliset, unelmalla kullatut syyt että nautinnonhaluiset syyt.
Mutta mitä tapahtuu hetkenä, jona ampujatar käsipyörän takana alkaa treenistä väsyneenä vilkuilla kelloa ja toteaa, että vielä pitää jaksaa puristaa kaksikymmentä minuuttia? Mikä saa aikaan periksi antamattoman ilmeen: kulmien kurtistumisen, katseen nauliutumisen eteenpäin ja alahuulen puristumisen hampaiden väliin? Se on urheilijan suurin unelma. Se on ajatus Maamme-laulun kuulemisesta Lontoossa.
Näillä ajatuksilla lähden nyt syömään ravitsevan välipalan ja nauttimaan reippaasta liikuntahetkestä. Adios!
-Minna-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti