Jo matkalle lähtiessäni olin innoissani, koska tiesin pääseväni seuraamaan huippu koripalloa ensimmäistä kertaa paikan päälle ja ihailemaan suuresti arvostamani urheilijan edesottamuksia kentällä. Onhan se nimittäin käsittämättömän hienoa, kun viime kauden Euroopan liigan hopeamitalistijoukkue asettaa pelin aloituskokoonpanonsa kentälle ja siellä neljän miehen lisäksi on suomalainen naispelaaja Mina Mojtahedi. Sitä suurta ylpeyden tunnetta osasin kyllä odottaa nähdessäni Minan kentällä, mutta täysin sanattomaksi minut veti tunnelma ja fanien määrä hallissa.
Joukkueen managerin mukaan ottelun katsojamäärät eivät sinä iltana olleet lähelläkään huippua ja silti hallilla oli yli 800 joukkueen kovaäänistä kannattajaa. Otteluun tultiin koko perheen voimalla hyvissä ajoin nauttimaan urheilullisesta viikonlopusta. Joukkueen fanituotteita kantavia katsojia bongaamalla pystyi vain arvailemaan, kuinka monta vuotta osa kannattajista oli kiertänyt peleissä mukana. Itsekin ryntäsin fanituotteiden myyntitiskille ostamaan joukkueen paitaa, mutta ne olivat loppuunmyyty. Olo oli kuin olisi tipahtanut kaninkolosta ihmemaahan. Voiko tällainen fanikulttuuri olla tottakaan?
Upean koripallon lisäksi fanit houkutteli paikalle varmasti myös joukkueen asenne. Ykkösjoukkueen pelaajille oli itsestään selvää, että hallille tultiin kannustamaan jo alkuillan otteluun omaa kakkosjoukkuetta. Oman pelin jälkeenkään ei rynnätty suoraan pukuhuoneisiin, vaan pelaajat jäivät kentälle vaihtamaan kuulumisia fanien kanssa. Lapset juoksivat innoissaan varaamaan pelaajien tuolit, joita he pääsivät kokeilemaan, ja pelaajat puolestaan jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja hymyillä valokuvissa. Hyvä fanikulttuuri on ennen kaikkea vahvaa vuorovaikutusta urheilijan ja fanin välillä, yhteisen intohimon jakamista urheilusta. Siinä kulttuurissa jokainen on löytänyt oman paikkansa ja tapansa nauttia huippu-urheilusta. Myös fanit ovat osa joukkuepeliä, jossa jokaisella on oma erilainen, mutta yhtä tärkeä roolinsa. Arvostuksen on oltava molemminpuolista, että joukkue voisi menestyä.
Ensi kesänä urheilufaneille tarjotaan erinomainen tilaisuus päästä tavoittelemaan omaa huippusuoritustaan fanina. Vammaisurheilun suurin tapahtuma paralympialaiset ovat lähempänä kuin pitkään aikaan, Lontoossa 29.8.-9.9.2012. Toivottavasti mahdollisimman moni huomaisi tilaisuutensa tulleen olla osana todellista urheilun juhlaa ja päästä huikeiden kisakokemusten jälkeen pohtimaan omaa vastausta siihen suureen urheilukysymykseen; ”Miltä nyt tuntuu?” Nähdään Lontoossa!
Katja Saarinen
Suomen Paralympiakomitean kehittämispäällikkö, alppihiihtäjä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti