Olen joskus kirjoittanut siitä, mitä joukkue minulle merkitsee. Vaikka kilpailussa viivalla onkin oman itsensä kanssa, tietoisuus siinä lähellä olevasta tutusta joukkueesta – ihmisistä, joiden kanssa jaetaan paljon yhteisiä kokemuksia – jotenkin lämmittää. Olen jännännyt, monelleko suomalaiselle vammaisampujalle Kansainvälinen Paralympiakomitea antaa tilaisuuden näyttää Lontoossa osaamistaan. Yksi paikkahan meille on ollut varma jo viime toukokuusta saakka – kiitos onnistumiseni maailmancupissa. Hartaissa toiveissamme oli, että saisimme näytöillämme vähintään toisenkin paikan ja vastikään odotuksemme viimein palkittiin: kaksi paikkaa on tosiasia! Kilpailu paikoista paralympialaisiin on todella kovaa, sillä uusia lahjakkaita ampujia ilmaantuu maailmalla alati lisää.
Tuntuu hassulta, että kuljen kohti kolmansia paralympialaisiani. Minäkö konkari? En tunne niin. Tunnen vain olevani pieni, sisukas ja onnellinen nainen, joka etenee ampumaurallaan sopivan kokoisin askelin, nauttien elämästä. Vaikka olen elänyt jo lukuisat suuret kisat ja tiukat tilanteet, lähden jokaiseen kilpailuun puhtaalta pöydältä. Kokemuksesta on hyötyä, kun kokemuksen osaa ottaa siten, että siitä hyötyy. Olen nöyrä ja saan mitä ansaitsen – en enempää enkä vähempää.
Paljon on ammunta minulle antanut, mutta ehkäpä sillä on paljon minulle vielä annettavaakin. Edellytyksenä on, että minulla riittää annettavaa ammunnalleni. Sitähän riittää, sillä haluan olla menestyvä ampumaurheilija kauan ja uskon kyllä jaksavani puristaa – eritoten liipaisinta tähtäyksen ollessa siellä missä pitää. Olenpa hassuttelevalla tuulella! Mutta vakavasti puhuen: olen todella onnekas, kun elämä on lahjoittanut minulle ampumaurheilijan uran. Kaunis kiitos! Rakkaus, usko, unelmat ja nöyryys – ne pidän sydämessäni. Uskon, että hyvin tehty työ tulee palkituksi aina – ennemmin tai myöhemmin.
-Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti