Piispanen: NO PAIN, NO GAIN!!

NO!! Hurja vuosi takana! Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut, että menestystä tulisi aivan toisessa lajissa kuin jo pitkään pelaamassani lajissa, pyörätuolirugbyssa ja, että Lontoon paralympiapaikka irtoaisi MM-menestyksen kautta suoraan.

Uskon ja tiedänkin, että pohja ratakelausmenestykseen on tullut juuri rugbytreenauksen kautta. Rugbya olen pelannut jo 15 vuoden ajan ja treenit ovat jotain ihan muuta kuin Super Mario Brossin pelaamista taskukonsolilla. Harjoittelu on hyvin fyysistä ja kelausta tulee paljon. Vain osa harjoittelusta toteutetaan joukkueen kesken, jolloin omaehtoinen harjoittelu on kaiken A ja O. Suomessa rugbyn valmennus-huolto-pelaajayhteistyö on toimivaa ja mahdollistaa siten kovan treenikauden läpiviennin.

Itseäni nopeuslajit ovat aina kiehtoneet ja lieneekö osana nopeuteen myös ennen vammautumistani treenaamani kamppailulajit, jossa käsien nopeutta tarvitaan ja joka nyttemmin kohdistuu siis kelauskehään? Mistäpä tuota tietää, mutta nyt treenataan täysillä ja treeni sisältää monenlaista harjoittelua nopeus-voima-kestävyys akselilla. Olen myös aika varma siitä, että joukkuelajeissa, kuten rugby, koripallo, maalipallo, edelleen piilee monen monta kykyä jonkin yksilölajin menestyjäksi.

Kovan viime vuoden harjoittelukauden jälkeen onnistuneet vammaisyleisurheilun MM-kisat tammikuussa 2011 Uuden-Seelannin Christchurchissa teki omalta osaltani läpimurron ratakelauksen maailmaan. MM-hopea sadalla metrillä ja pronssi kahdella sadalla metrillä sai hymyn korviin. Tämä toi myös suoran maapaikan Lontoon paralympialaisiin, joten tulevaisuuden ajatukset olivat selvät jo hyvissä ajoin. Ajatukset pysyivät kuitenkin hyvin maanläheisinä kun kotiin palattuamme helmikuun alussa tapahtunut tuhoisa maanjäristys samaisessa MM-kisapaikassa pysähdytti. Koimmehan itsekin eräänä aamuna herätessämme 5.1 richterin järistyksen. Oli pienen hengähdyksen aika…


…Mutta kauaa ei tarvinnut hengähdellä kun taas mentiin!! Treenausta ja kovaa seuraava puolivuotinen!!  Kaikki meni hienosti ja tulosta syntyi: Uusi sadan metrin maailmanennätys luokassani  T51 heinäkuussa legendaarisessa paralympialaisten synnyinkodissa Stoke Mandevillessa, Englannissa. Ympärilläni toimivan tiimin ja valmennusosaajien myötä kuntohuipun tähtäys onnistui. Kausi oli mahtava ja iloisin mielin lähdimme suunnittelemaan vuosisuunnitelmaa Lontooseen.

PAIN!! Kelaus kulki, mutta rugbya en sentään unohtanut vaan syyskuun lopulla matkasimme rugbyn EM-kisoihin Sveitsiin tavoitteenamme myöskin paralympiapaikka. Kilpailu kahdessa eri lajissa Lontoon paralympialaisissa olisi ollut poikkeuksellinen ja haasteellinen, mutta mahdollinen. Paikka olisi irronnut sijoittumalla neljän parhaan joukkoon. Pettymys oli suuri kun tipuimme mitalipeleistä ulos ja lopullinen sijoituksemme oli 8s. Osaltani kisat menivät epäonnen puolelle saatuani pahan kylkivamman ja kahden kuukauden täysipainoisen harjoittelutauon. Sängystä oli vaikea päästä ylös ja ratatreenit vaihtuivat kuntouttaviin harjoitteisiin. Nyt kylki on jo parempi ja aiheuttaa enää vain pientä kipua. Mutta kipuunhan urheilijat ovat tottuneet, joten iloisin mielin ja maalaisjärjellä eteenpäin!

NO!! Rugby on nyt tähän hätään osaltani tauolla ja nyt kelataan ja treenataan vain ja ainoastaan 100m kisaan Lontoossa. Elämääni ei oikeastaan muuta mahdukaan kuin urheilu, perhe ja työ. Onneksi nämä ovat hyvässä balanssissa. Kelauksessa ympärilläni on erittäin osaava valmennuskaksikko, fysioterapeutti ja huoltojoukko, joiden mukana mahdollistetaan paras mahdollinen treenirytmitys. Nyt puurretaan peruskuntokautta ja tehdään uuvuttavia ja pitempikestoisia harjoituksia. Tämän jälkeen on vuorossa voimaharjoituskausi, jolloin ratatuoliin lisätään huomattava määrä painokiloja. Seuraava kilpailullinen testipaikka on maaliskuussa kutsukisa Arabiemiraateissa. Siellä nähdään missä mennään ja sitten treeni jatkuu kotimaassa. Toukokuussa kilpaillaan Sveitsissä ja kesäkuussa ohjelmassa on Euroopan mestaruuskisat Hollannissa.

GAIN!! Syyskuun 3. päivä 2012 käydään Lontoossa luokkani T51 sadan metrin alkukarsinnat ja illalla finaali. Kaikki tehdään niin hyvin kuin voidaan ja siellä saamme ansaitsemamme mukaan! Nostetaan kaikille Suomen urheilijoille peukut, että saataisiin treenata ilman vastoinkäymisiä!!

Toni Piispanen, ratakelaaja, luokka T51

Minna Leinonen: Uusin voimin, suurin toivein

Olen nyt pitänyt ammunnan osalta syystauon ja tuntuu, että kyllä Minna jaksaa taas, on intomielellä ja nauttii urheilustaan! Ampumaharjoitukset ovat tuntuneet todella hyviltä. Vastikään kävin avaamassa myös kisakauteni. Avauksesta jäi mukava mieli, sillä kisa toi maksimipisteet eli kuudenkymmenen laukauksen täydellisen kymppiputken.

Fyysiset harjoitteet sujuvat hyvin, ja lisäpotkua niihin antaa uusi sykemittari, joka luo koko ajan seitsemän päivän kunto-ohjelmaa määrittelemieni tavoitteiden pohjalta – unohtamatta paria lepopäivää viikossa. Levossahan kunto kasvaa, kun vaan pitää huolta säännöllisistä treenipäivistä.

Luin joitakin viikkoja sitten Hyvä Terveys -lehden nettisivuilta artikkelin, jossa pohdittiin, kuinka saada liikunta puuskista elämäntavaksi. Jäin miettimään asiaa omalta osaltani. Liikunta on kuulunut elämääni pienestä pitäen. Sen on ollut pakko kuulua ja sen on edelleenkin kuuluttava ihan jo siitä syystä, etteivät lihakseni rapistuisi. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan pakottava syy. Pakottavaksi sen tekee se, että haluan pysyä elinvoimaisessa kunnossa.

Vaikka minulla ei ole koskaan ollut motivaation puutetta liittyen fysioterapiaan, on ammunnallisten onnistumisten, täydellisten suoritusten tavoittelun himo nostanut liikunnan osuutta elämässäni uuteen ulottuvuuteen. Liikun siis myös oma-aloitteisesti enkä vain fysioterapeuttieni valvovien silmien alla. Tämä on liikunnallisen elämäntavan osa, joka on minun käsissäni. Onko se puuskittaista vai onko se elämäntapa? Se on minulle elämäntapa, johon liittyy välillä myös puuskia. Toisinaan liikunta maistuu erityisen hyvin, toisinaan vähän vähemmän hyvin. Elämäntapa se kuitenkin on ja sydämestäni voin sanoa nauttivani liikunnasta – erityisesti jälkitunteesta. Liikunnan jälkeen on niin, niin hyvä olo. Minulla on siis elämäntapaliikuntaan myös sekä tavoitteelliset, unelmalla kullatut syyt että nautinnonhaluiset syyt.

Mutta mitä tapahtuu hetkenä, jona ampujatar käsipyörän takana alkaa treenistä väsyneenä vilkuilla kelloa ja toteaa, että vielä pitää jaksaa puristaa kaksikymmentä minuuttia? Mikä saa aikaan periksi antamattoman ilmeen: kulmien kurtistumisen, katseen nauliutumisen eteenpäin ja alahuulen puristumisen hampaiden väliin? Se on urheilijan suurin unelma. Se on ajatus Maamme-laulun kuulemisesta Lontoossa.

Näillä ajatuksilla lähden nyt syömään ravitsevan välipalan ja nauttimaan reippaasta liikuntahetkestä. Adios!

-Minna-

Katja&Kaisu: EM-kisojen jälkeinen olemisen paino

Tämä blogi piti kirjoittaa ennen lähtöä. Onneksi olimme laiskoja, sillä näin kisojen jälkimainingeissa syntyvät aina kiinnostavimmat ja älykkäimmät tekstit.
Tärkeimmät asiat ensin. Tanskassa ei näköjään syödäkään voileipiä. Ruoka parani loppua kohden päivä päivältä ja sään suhteen reippaat ulkoilmaihmisemme valitsivat usein mieluummin porealtaan tai vohvelinpaistajaiset kuin ulkoilun. Onneksi majoituspaikastamme oli merinäköala, joka näytti täysin siedettävältä lasin takaa ja villasukat jalassa. Bussitkin kulkivat kotoisasti silloin tällöin. Pelipaikalle pääsi nopsasti myös kävellen, mutta kaikkea eivät urheilijatkaan aina jaksa.

Pelien osalta alkusarja sujui keskinkertaisesti. Olimme puolivälierissä lohkomme kolmosia ja kohtasimme tärkeässä ottelussa jo perinteeksi muodostuneen Ruotsin. Peli kulki paikoittain ja varsinaisen peliajan jälkeen olimme tasatilanteessa 5-5. Siirryimme jatko-ajalle, jossa peli loppuu, kun jompikumpi tekee maalin. Täsmällisyydestään tuttu Saksaa edustava tuomari oli niin jännittyneessä tilassa, että tuijotti 3 metrin viivaa 6 metrin viivan sijaan. Hän vihelsi meille pitkän heiton, joka oikeasti oli 3 metriä laillisen puolella, Ruotsi teki rankkarista maalin ja pääsi taistelemaan 4. parhaan joukkoon. Katjan ja tuomarin sananvaihto pelin jälkeen oli hyvin voimallista. Tuomari myönsi virheensä ja pyyteli anteeksi käytävillä vielä pari seuraavaakin päivää. Huono homma tässä oli vain se, että lajissamme ei saa käyttää mitään videoaineistoa todisteena ja tuomaria vastaan ei voi tehdä protestia.

Tuloksena kuudes sija ja pysyminen naisten A-sarjassa. Emme ole tyytyväisiä, joten palaamme takaisin treenaamaan kohti Lontoota entistäkin nälkäisempinä. Mekin haluamme saada Timo Laitisen itkemään onnen kyyneleitä.

Suomen miehet ottivat jättipotin ja voittivat mestaruuden. Pääsimme laulamaan Maamme –laulua sittenkin! Saunaa ei Pojalle löytynyt, mutta finaalin sankaripelaaja kävi kyllä vaatteet päällä suihkussa oma-aloitteisesti.

ONNEN KYYNELEET, TAKIN KAULUKSEEN, KUIN TÄHTI TAIVAALLEEN, PUTOAA...

Maalipallonaiset Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen

Fanikulttuurin oppitunti

Katsomo on täynnä ihmisiä, rumpuryhmä rytmittää seisaaltaan hurraavien fanien kannustushuutoja ja cheerleading –tanssiryhmä reunustaa kunniakujaa, jota pitkin pelaajat kelaavat kentälle. Iho nousee vieläkin kannanlihalle, kun mietin kokemusta muutaman viikon takaa Saksasta RSV-Lahn-Dill pyörätuolikoripallojoukkueen kotiottelusta. Vammaisurheilu on tarjonnut minulle upeita hetkiä niin urheilijana kuin fanin roolissakin. Mitään tällaista en kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kokenut.

Jo matkalle lähtiessäni olin innoissani, koska tiesin pääseväni seuraamaan huippu koripalloa ensimmäistä kertaa paikan päälle ja ihailemaan suuresti arvostamani urheilijan edesottamuksia kentällä. Onhan se nimittäin käsittämättömän hienoa, kun viime kauden Euroopan liigan hopeamitalistijoukkue asettaa pelin aloituskokoonpanonsa kentälle ja siellä neljän miehen lisäksi on suomalainen naispelaaja Mina Mojtahedi. Sitä suurta ylpeyden tunnetta osasin kyllä odottaa nähdessäni Minan kentällä, mutta täysin sanattomaksi minut veti tunnelma ja fanien määrä hallissa.

Joukkueen managerin mukaan ottelun katsojamäärät eivät sinä iltana olleet lähelläkään huippua ja silti hallilla oli yli 800 joukkueen kovaäänistä kannattajaa. Otteluun tultiin koko perheen voimalla hyvissä ajoin nauttimaan urheilullisesta viikonlopusta. Joukkueen fanituotteita kantavia katsojia bongaamalla pystyi vain arvailemaan, kuinka monta vuotta osa kannattajista oli kiertänyt peleissä mukana. Itsekin ryntäsin fanituotteiden myyntitiskille ostamaan joukkueen paitaa, mutta ne olivat loppuunmyyty. Olo oli kuin olisi tipahtanut kaninkolosta ihmemaahan. Voiko tällainen fanikulttuuri olla tottakaan?

Upean koripallon lisäksi fanit houkutteli paikalle varmasti myös joukkueen asenne. Ykkösjoukkueen pelaajille oli itsestään selvää, että hallille tultiin kannustamaan jo alkuillan otteluun omaa kakkosjoukkuetta. Oman pelin jälkeenkään ei rynnätty suoraan pukuhuoneisiin, vaan pelaajat jäivät kentälle vaihtamaan kuulumisia fanien kanssa. Lapset juoksivat innoissaan varaamaan pelaajien tuolit, joita he pääsivät kokeilemaan, ja pelaajat puolestaan jaksoivat jakaa nimikirjoituksia ja hymyillä valokuvissa. Hyvä fanikulttuuri on ennen kaikkea vahvaa vuorovaikutusta urheilijan ja fanin välillä, yhteisen intohimon jakamista urheilusta. Siinä kulttuurissa jokainen on löytänyt oman paikkansa ja tapansa nauttia huippu-urheilusta. Myös fanit ovat osa joukkuepeliä, jossa jokaisella on oma erilainen, mutta yhtä tärkeä roolinsa. Arvostuksen on oltava molemminpuolista, että joukkue voisi menestyä.

Ensi kesänä urheilufaneille tarjotaan erinomainen tilaisuus päästä tavoittelemaan omaa huippusuoritustaan fanina. Vammaisurheilun suurin tapahtuma paralympialaiset ovat lähempänä kuin pitkään aikaan, Lontoossa 29.8.-9.9.2012. Toivottavasti mahdollisimman moni huomaisi tilaisuutensa tulleen olla osana todellista urheilun juhlaa ja päästä huikeiden kisakokemusten jälkeen pohtimaan omaa vastausta siihen suureen urheilukysymykseen; ”Miltä nyt tuntuu?” Nähdään Lontoossa!

Katja Saarinen
Suomen Paralympiakomitean kehittämispäällikkö, alppihiihtäjä