Kisakauden avaus

Olen selvinnyt tästä talvesta tähän saakka nyt todella kunnialla. Normaalisti en talvisin juurikaan pääse treenaamaan kunnolla muutamaan kuukauteen. Floridan reissun jälkeen lepäilin pari viikkoa ja sitten nousin talvilomalta palanneen hevoseni Griviksen selkään. Grivis oli todella hyvä ratsastaa ja loma oli tullut tarpeeseen. Kuitenkin vain muutaman treenikerran jälkeen Grivis alkoi reagoimaan kivuliaasti vanhaan niskavammaansa ja taas edessä oli lääkärireissuja ja lomaa. Nyt juuri kun on tärkein vuosi menossa, niin ei todellakaan tuntunut mukavalta laittaa hevosta huilimaan, mutta kun on pakko niin on pakko. Lontooseen hevonen toki ehtii kuntoutua ja luultavasti onkin hyvä, että se saa aloittaa kilpailukautensa mahdollisimman myöhään.

Toki itselleni on tärkeää päästä radoille ja tietty on hyvä olla esillä kansainvälisille tuomareille. Kuitenkin Belgian avauskisa huhtikuun puolessa välissä jää Grivikseltä väliin. Onneksi ystäväni Maarit ja Heini pelastivat tilanteen ja sain heiltä lainaksi/käyttööni suomenhevostamma Kuu-Akan. "Akka" on 12-vuotias, ja kansallisia koulukilpailuja kiertänyt kokenut, kiltti ja näyttävä pieni hevonen. Olen siis treenannut ahkerasti uudella kisakumppanillani ja näyttää siltä että sen kanssa Belgiassa starttaaminen ei ole ollenkaan pöllömpi juttu.

Saas nähdä, mutta ainakin Ypäjän katsastusleirillä ensimmäiset ratamme ratsastettua ja kilpailussa ykköseksi päästyämme sain vahvistusta tunteeseen, että "Akka" on oivallinen kisakumppani. Olen valmentautunut talven melkolailla itsekseni, mikä on tehnyt pääkopalleni todella hyvää.  Nyt kun on hiukka paineita paralympialaisista, niin "itsetutkiskelu",ja onnistuminen melko itsenäisesti on luonut minuun uskoa ja kohottanut itsetuntoa. Toki olen Ninan valmennusapujakin käyttänyt, mutta suurimmaksi osaksi olemme avustajani Sabinan kanssa pärjänneet kahden.

Varsinkin maaliskuu oli melko rankka kropalleni, Ninan ollessa pitkään sairaslomalla. Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että yhdellä treenikerralla olen ratsastanut huomattavasti pidempään kuin ennen. Muun muassa ratsastan verryttelyn hevoselle itse, aina ennen varsinaista kouluratsastustyöskentelyä. Sabina ja muutama muu on sitten auttanut hevosten reippaammassa liikuttamisessa. Olen kuljeskellut nyt tosiaan kuukauden kahden eri tallin väliä, mikä on aika rankkaa niin kropalleni kuin psyykkeellekin. Griviksen luona olen veljeni maatilalla käynyt melkein päivittäin, sille annetaan laserhoitoa ja maastoillaan. "Akka" taasen asustaa Suursuolla Kouvolassa.

Minulla on auton takapaksi täynnä hevostavaraa ja satulani, mitä kuskaan nyt sitten kokoajan mukana, kun molemmilla hevosilla käytän samaa satulaa.Tietenkin vain rahallisista syistä... ei siis ole varaa ostaa toista satulaa! Argh! Jospa niitä sponsoreita vielä jostain löytyisi! Toki tämä minun yksi satulani on niin priima minulle, että sitä mielelläni käytän, varsinkin kun tiedän sen ainakin Grivikselle olevan selkään juuri nappi, se tuli todettua Helsingin reissulla Hipposportilla jolloin he sovittivat satulan perusteellisesti. He myös sponsoroivat minulle varusteita ja saan sieltä hyviä tarjouksia.

Olen siis välillä henkisesti ollut melko rikki. Käytän kuitenkin apunani urheilupsykologia, jonka kanssa on kerta viikkoon jutusteltu. Se on auttanut ja pitämään pääkoppaani jokseenkin kasassa.Terveysasiat on ollut tähän maaliskuun loppuun asti melko hyvässä kunnossa, Floridan kaksiviikkonen auttoi ylläpitämään lihaskuntoni talvella. Salilla ja fysioterapiassa olen käynyt ahkeraan.

Ainut mikä nyt terveydessä on ongelmana on takapuolen painehaavauma, joka ei vielä kahden vuoden jälkeenkään ole parantunut. Toki tiedän, että niin kauan kuin ratsastan niin haava myös pysyy auki.
Huono tuurini ponnahti lisäksi taas esiin ja onnistuin polttamaan autoni penkinlämmittimellä vasempaan kannikkaan kolme palohaavaa...eli persuksessa riittää hoidettavaa...nyt voin kerrankin sanoa, että onneksi ei ole tuntoa! :)

Kaikkien näiden pikku ongelmieni kanssa kuitenkin jaksan treenata ja uskon että kisa Belgiassa tulee olemaan onnistunut. Belgian kisa on 13-15.04.2012. Suomesta meitä lähtee kokonainen neljän ratsukon joukkue.

Kevät terveisin Jaana ja Hepat (kuvassa Kuu-Akka)

Auttamisen ja yhteistyön voima

Paralympiaurheilu on ollut viime aikoina paljon esillä mediassa. Se on positiivista. Vielä nykyäänkin jokainen vammaisurheilujuttu on iloinen yllätys ja arvokas asia, ei itsestäänselvyys. Positiivista on myös, että tästä se tahti vasta kiihtyy, paralympialaisten lähestyessä. Välillä juttuihin lipsahtaa asiavirheitä, mitkä johtuvat yksinkertaisesti tietämättömyydestä. Ne ovat tietysti harmillisia, mutta niihin ei pidä takertua. Vammaisurheilusta viestijät, valmentajat, urheilijat ja muut vammaisurheilun parissa toimijat voivat jokainen omalta osaltaan lisätä median tietämystä lajeista, säännöistä ja urheilijoita. Se on meidän kaikkien iloinen velvollisuus. Avusta ja informaatiosta ilahtunut ja innostunut toimittaja on helppo saada tekemään vammaisurheilusta juttua toistekin. Se on parasta asennemuokkaustakin, joka kyllä toimii myös toisinpäin.

Itse muistan toimittajana pyörätuolirugbyn EM-kisoihin ensimmäiselle vammaisurheilujuttukeikalle mennessäni olleeni ihan pihalla. Haastateltavani oli kuitenkin mediaystävällinen ja avulias viimeisen päälle, eikä tyhmiä kysymyksiä ollut. Samoin EM-kisojen tiedottaja, joka oli korvaamaton tietopankki juttua varten. Menin toimitukseen takaisin innoissani, olin innostunut sekä joukkueesta, lajista että ylipäätään vammaisurheilusta. Olin koukussa, johon toivon muidenkin joutuvan. Tarvitaan kuitenkin vastaavia leevejä ja ninoja kohtaamaan tietämätön media, tarjoamaan tarinoita ja faktaa, rohkaisemaan.

Suomessa on vain pari vuosittaista kansainvälistä vammaisurheilun kilpailutapahtumaa, jotka keräävät lajiensa huippuja. Siksi niiden viestinnällinen ja markkinoinnillinen hyödyntäminen on ensiarvoisen tärkeää. Kesälajien puolella Suomen Vammaisurheilu- ja liikunta VAU ry:n Pajulahti Gamesista on rakennettu eri toimijoiden yhteistyöllä hieno tapahtuma, jossa myös viestintä ja markkinointi on hoidettu osana kokonaisuutta viimeisen päälle hyvin. Talvilajien puolella Vuokatti isännöi jälleen hiihdon- ja ampumahiihdon maailmancupia, tällä kertaa kyseessä ovat cupin finaalit.

Vammaishiihdon maailmancupeissa viestintää ei oikein kansainvälisestikään haluta eikä uskalleta vaatia eikä kritisoida, sillä kisajärjestäjiä ei jonoksi asti ole. Ollaan hiljaa tyytyväisiä, että tapahtumat saadaan järjestettyä urheilullisesti. Silti halutaan lisää medianäkyvyyttä, yhteistyökumppaneita ja urheilijoita.  Viestintä ja mediapalvelut ovat ehkä jokaisen vastaavan kisajärjestäjän listalla viimeinen hoidettava asia, sillä tärkeintä on järjestää urheilijoille ja joukkueille hyvät kisat. Näin prioriteetin kuuluu tietysti ollakin, mutta viestintään ja markkinointiin edes vähän satsaaminen on lopulta juuri urheilijoiden etu. Tähän tulisi vammaisurheilussakin jo päästä, sillä urheilullisesti esimerkiksi Vuokatissa on järjestetty jatkuvasti onnistuneita kisoja. Jos Vuokatissa ollaan innoissaan cup-finaalien järjestämisestä, sen soisi näkyvän nykyistä enemmän ulospäinkin. Tulossa on hieno tapahtuma!

Asiat voisivat hyvin helposti olla toisin. Mallia voi ottaa kotimaassa esimerkiksi Pajulahti Gamesista, jossa viestintä eri sidosryhmiin on aktiivista ennen tapahtumaa ja tapahtuman aikana, mediatiedotus sekä omat nettisivut viimeisen päälle suunniteltua. Aidolla yhteistyöllä moni asia on mahdollista.  Resurssit yhdistämällä saa aikaan vaikka mitä ja kaikkien osapuolten tavoitteet tapahtumalle on mahdollista saavuttaa.

Lisää yhteistyötä ja lisää hyviä vammaisurheilujuttuja innolla odottaen,

Heidi Lehikoinen
Viestintä- ja yhteyspäällikkö
Suomen Paralympiakomitea

Maaliskuisia mietteitä

Kevät tekee kovasti tuloaan, ja tämän ampumaurheilijan aatokset alkavat siirtyä lähestyviin maailmancupeihin. Itse osallistun heti toukokuun alussa Turkissa ammuttavaan, varmasti kovatasoiseen kilpailuun sekä saman kuun loppupuolella odottavaan, tuttuakin tutumpaan kilpailuun Saksan Bad Orbissa. Odotan ilolla pääseväni maailmalle kilpailemaan, ampumaan kisaa elektronisiin taululaitteisiin. Vaikka selkäytimeen taottu perussuoritus pysyy samana, on elektronisiin taululaitteisiin kisalaukausten ampuminen tunnelmaltaan hieman erilainen kuin pahvitauluihin ampuminen – minulle myönteisessä mielessä. Tykkään kääntää laukauksen jälkipidon jälkeen katseeni vieressäni olevaan näyttöön, joka kertoo ampumani osuman kymmenesosan tarkkuudella. Pääsemme ampumaan elektronisiin laitteisiin leireillä, mutta kotimaassa kilpailut ammutaan ainakin toistaiseksi useimmiten pahvitauluihin ja katsotaan osumat kaukoputkella. Ei pahvitauluissa mitään vikaa ole, mutta elektroniset taululaitteet kisapaikalla tuntuvat minusta luksukselta.

Helmikuussa piipahdin katsomassa ehjien ampujien ilma-aseiden EM-kilpailuja Vierumäellä. Halusin käyttää harvinaisen tilaisuuden hyväksi; oman lajin arvokisoja omassa kotimaassa ei ole mahdollisuutta seurata kovin monta kertaa elämässään paikan päällä. Nähdessäni yhden kannustamistani suomalaisampujista vaihtavan koetauluasetuksen kilpatauluasetukselle ja jäädessäni odottamaan hänen ensimmäisen kisalaukauksensa osumaa alkoi sydämeni sykkiä kiivaammin ja käteni hikosivat. Vaikka kisaviivalla olevaa ampujaa enemmän tai vähemmän jännittää, on hänellä itsellään sentään avaimet tehdä hyvät, kauniit osumat. Mutta entäpä katsomossa oleva kannustaja: hän ei voi tehdä muuta kuin nököttää jännitykseensä kietoutuneena ja odottaa silmät suurina seuraavaa osumaa – mikäli uskaltaa katsoa. Tiedän ja näin leikkisästi sanon, että nitrot olisivat olleet tarpeen monta kertaa, kun minunkin kannustajani ovat ampumasuoritusteni puolesta joutuneet piinapenkissä odottamaan.

Oli hienoa katsella Vierumäellä maailman parhaiden kivääriampujien kisaamista. Seurasin erityisellä ihailulla naisten ilmakiväärin hallitsevan olympiavoittajan ampumista. Muistan, kuinka aikanaan katsoin televisiosta kaksien edellisten olympialaisten ampumafinaaleita. Silmäni ahmivat odottavaisina näkymiä ampumahallista. Varmasti elän olympia-ampujien fiilistä television välityksellä tänäkin vuonna ja ajattelen ennen Lontoota samoin kuin ajattelin kahdeksan vuotta sitten ennen Ateenaa ja neljä vuotta sitten ennen Pekingiä: ”Tuolla myös minä tulen pian ampumaan.”

Terveisin: Minna

Tolppanen: Palloilijasta kasvoi judoka

171 päivää H-hetkeen eli Lontoon paralympialaisiin ja judon naisten alle 63kg-sarjan ottelupäivään. Istun kodissani Hyvinkäällä keittiön pöydän ääressä, ja minun pitäisi kirjoittaa elämäni ensimmäistä blogia tuohon kyseiseen ottelupäivään johtaneesta tiestä ja omasta kehityksestäni judokana. Katsetta ei voi kääntää kovin pitkälle taaksepäin, sillä vielä viisi vuotta sitten sanasta judo tuli mieleeni lähinnä pyjamabanaanit. Tietämättömyyteni on sittemmin eli tarkkaan ottaen vuoden 2008 jälkeen vähentynyt, koskapa kirjallisuudesta olen oppinut judon sanana tarkoittavan pehmeää tietä ja omakohtaisesti kokenut tuon tien olevan harvinaisen kovan. Entisestä joukkuelajin harrastajasta, palloilijasta on pikkuhiljaa kasvanut yksilölajia edustava urheilija, judoka.

Suomessa näkövammaisten judo on vielä tuore ilmiö. Ensimmäistä kertaa Suomesta osallistui Paralympialaisiin miesjudoka Ateenassa 2004 ja osallistuikin huikeasti kotiin tuomisinaan pronssia. Suomen judon ykköskeulakuvan asettama esimerkki oli vastaansanomaton, sillä maailmalla näkövammaisten judo on laajalti harrastettu laji, jonka kilpailutoiminta ja taso ovat sen mukaisia. Kuten urheilussa yleensä ja vammaisurheilussa erityisesti on naisten judon puolella harrastajamäärä pienempi ja kilpailumahdollisuuksia vähemmän. Silti nicejudon kehitys on ollut koko ajan nousujohteista. Kaikissa painoluokissa käydään karsintakilpailuja paralympiapaikan saavuttamiseksi ja useissa maissa maan omia karsintakilpailuja siitä kenen nimi akkreditointikorttiin kirjoitetaan. Näkövammaiset naiset harjoittelevat pääsääntöisesti yhtä ammattimaisesti kuin miehetkin ja suurin osa kilpailee myös vammattomien kilpailuissa. Voi siis sanoa, että laji-integraatio judossa on vähintään kohtuullisella tasolla ja se on edistänyt erityisesti näkövammaisten naisten kilpajudon kehitystä.

Pukiessani ensimmäistä kertaa harjoittelun ilolta tuoksahtelevaa lainajudogia päälleni en suunnitellut lajin vaihtoa, toivonut edustavani Suomea paralympialaisissa tai haaveillut urheilija-apurahasta. Ne asiat olivat seurausta neljän vuoden tiiviistä tatamin kuluttamisesta, yrittämisestä, totaalisesti epäonnistumisesta ja uudelleen yrittämisestä, hermojen kerran jos toisenkin menettämisestä, valmentajien pitkämielisyydestä sekä mustelmien ynnä hiertymien parantelusta. Paralympiapaikan heltiämiseen tarvittiin MM-kilpailujen viides sija, maailmankisojen viides sija ja EM-kilpailujen kolmas sija. Oikeuteen osallistua paralympiakarsintoihin Suomen Judoliiton lähettämänä judokana taas vaadittiin erinäisiä otteluvoittoja koti-Suomen vammattomien judokilpailuissa ja kansainvälisissä näkövammaisten judokilpailuissa.

Kuten yksittäinen kilpailupäiväkin, niin myös tämä projekti on edennyt ottelu ottelulta siten, että aina edellinen voitto on poikinut uuden ottelun, uuden haasteen. Niin se tulee olemaan myös 171 päivän kuluttua. jolloin puen omalla nimelläni varustetun, toivottavasti ei kenenkään hieltä haisevan kilpajudogin päälleni ja ottelen ensimmäisenä Suomalaisena naisena paralympialaisissa.

t. Päivi

PS. Eikä se tie ole yhtään pehmentynyt vuosien varrella.

Pimeästä ja synkästä talvesta kohti kesää ja Lontoota

Helmikuu on ohitse pakkasineen ja jatkuvine lumisateineen, lunta onkin saanut melko kiitettävästi puskea lähes päivittäin ovien ja autojen edestä. Jousiampujien kannalta talvi on synkkää ja harmaata aikaa. Ampuminen onnistuu vain sisätiloissa ja melko lyhyeltä matkalta  pääasiassa 18 metriä! Valaistus on yleensä kehno niissä sisähalleissa joissa ammuntaa voidaan harrastaa.

Ei siis ihme että kevättä odotetaan kuin varsat kevätnurmikolle pääsyä, lohtua pimeyteen tuo huhtikuussa tuleva leiri joka pidetään Espanjan lämmössä, siellä suomalaisten jousiampujien valiojoukko suunnistaa kohti Malagan jousiammuntarataa. Ja pääsee viimein kokeilemaan talven aikana viriteltyjä nuolia ja jousia.

Viime viikonvaihteessa pidettiin leiri Pohjan kisakeskuksessa, josta on tullut vakiopaikka, sopivan majoituksen ja  edullisten huoneitten johdosta. Liekö talven lumituiskut tai kevätflunssat mitkä olivat verottaneet  ampujien määrää siten että vain viisi talja-ampujaa oli saapunut paikalle.

Leirin parasta antia oli se kun viimein päästiin ampumaan toisiaan vastaan ”leikkimielisessä” leirikisassa, jossa ei armoa anneta, vaan lähes hampaat irveessä ja muristen psyykataan vastustajan hermoja jotta hän ampuisi edes yhden ysin !

Satuin katsomaan discovery kanavalta erästä ohjelmaa jossa rakennettiin Lontoon kisoihin tulevaa uimahallirakennelmaa, ohjelmassa testattiin kattorakenteiden kestävyyttä, aallon muotoon rakennettu teräskehikkoinen kattorakennelma painaa 340 tuhatta kiloa? Siellä kävijöitten kannattaa ensin kuunnella, josko rakennelma natisee, ennenkuin uskaltautuu sisälle !

On se vaikuttavaa miten suuria rakennelmia ja toimenpiteitä vaatii tämä neljän vuoden välein pidettävä urheilutapahtuma.

Nyt kun kisoihin on vielä aikaa, ehtii seurata myös muitten  lajien tapahtumia ja saavutuksia. Se on  hienoa seurata miten eri lajeissa joukkueena ja yksilösuorituksina on saavutettu paikkoja olympialaisiin ja niitä seuraaviin paralympialaisiin, Hienoa työtä, erityisesti onnea kaikille tavoitteiden metsästyksessä. Mennään yhdessä näyttämään että pienestä suomesta saapuu lajin kuin lajin parhaimmistoa ja otetaan ne kultamitalit kotiintuomisiksi!

Kevätterveisin,
Aulis Humalajoki

valmentaja, jousiammunta