Lontoon paralympialaiset – Suomalaisen vammaishuippu-urheilun todellinen näytös!

Kaksi viikkoa Lontoon paralympialaisissa olivat ikimuistoisia. Suomalaiset huippu-urheilijamme yltivät upeisiin suorituksiin. Ei pelkästään mitalien ja pistesijojen määrässä, vaan jokainen joukkueen urheilija ylitti itsensä. Heidän suorituksistaan voimme olla ylpeitä. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani toimia tällaisten menestyneiden urheilijoiden kanssa ja heidän etujaan ajaen.

Kisojen ilmapiiri oli mahtava. Britit ovat iloista, auttavaista ja asiantuntevaa urheilijakansaa. Ystävälliset vapaaehtoiset auttoivat meitä kaikissa tilanteissa ja olivat jo heti hotellin ovella aurinkoisesti hymyillen kyselemässä kuulumisia ja ohjaamassa eteenpäin. Ihmiset tulivat kisapaikoille ja erityisesti olympiapuistoon viettämään aurinkoisia päiviä eväitä nauttien. Kaikkialla kisahalleissa oli mahtava tunnelma, ja katsojat kannustivat jokaista. Totta kai meteli oli kovempi kun areenalla oli brittiurheilija.

Kahden viikon aikana kisoja kävi katsomassa ja urheilijoitamme kannustamassa mm. tasavallan presidentti Sauli Niinistö, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki, opetusministeri Jukka Gustafsson sekä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön päällikkö Harri Syväsalmi. Käsitykseni mukaan kaikki vieraamme nauttivat kisoista, kisojen tunnelmasta ja tietenkin urheilijoidemme menestyksestä. Näin arvovaltaisten vieraiden aktiivinen mukanaolo kisoissa ja kisojen kunnioittaminen läsnäolollaan kertoo kiistatta vammaishuippu-urheilun arvostuksesta.

Suomessa kisat ovat näkyneet erilaisissa medioissa paremmin kuin aikaisemmat kisat. Myös muita kuin suomalaisten lajeja on näytetty televisiossa. Se on hyvä, sillä Paralympialaisissa on monia hienoja ja henkeäsalpaavia lajeja, joita on hienoa katsoa. Myös me ja vieraamme pääsimme kuuntelemaan muun muassa pyörätuolirugbyn kolinaa, five-a-siden näkövammaisten jalkapallon hiljaista mutta aktiivista peliä sekä boccian huikeita suorituksia.

Erityisesti kultamitalistimme ovat nousseet hienosti otsikoihin. Urheilijamme ovat kisojen aikana olleet hyvin esillä ja hyvä näkyvyys ja aktiivinen keskustelu näyttävät jatkuvan myös kisojen päätyttyä. Olen erittäin tyytyväinen, että myös keskustelu vuoden urheilijasta on noussut esiin. Voiko tittelin saavuttaa myös vammainen huippu? Tällainen keskustelu ei ollut mahdollista Pekingin kisojen jälkeen, mutta olisivatko suomalaiset viimein valmiita myöntämään, että vuoden urheilijaksi voidaan valita joku Lontoon paralympialaisten kultamitaleista? Mielestäni voidaan ja nyt se valinta tulee tehdä. Yksi askel kohti tasa-arvoa!

Väsynyt mutta erittäin onnellinen!

Petri Pohjonen
Suomen Paralympiakomitea
puheenjohtaja

Kun monistaminen kolmeksikaan ei riitä

Olen kokovartalomustelmilla, silmäkulmani on ruhjeilla, kynteni ovat palasina, jalkani ovat kokopäiväkipeät ja sormistani lähtee ajoittain tunto. Kaiken lisäksi kärsin jatkuvasta unenpuutteesta sekä kroonisesta nälästä. Tässä esimerkkejä viime päivien statuspäivityksistä, joita olen tehnyt Facebookissa. En muista kokeneeni vastaavanlaista kiirettä koskaan aikaisemmin urani aikana. Maanantai, 5. kisapäivä, kirjataan omiin muistoihini päivänä, jolloin edes minun monistaminen kolmeksi ei olisi riittänyt. Silti taputin itseäni olalle, kun maanantaina työpäivä loppui stadionin työntekijöiden komentaessa Suomen viestintätiimin nukkumaan. Eilen palkitsin itseni syömällä lounaani jo ennen puoltayötä.

Osasin odottaa pitkiä päiviä. Tiesin, että Lontoossa tulee olemaan kiire. Mutta jos Lontoo on ylittänyt odotukseni kiireen suhteen, niin se on ylittänyt odotukseni myös kaiken muun suhteen.

Päällimmäinen tunne, joka voittaa ylivoimaisesti niin nälän kuin väsymyksen, niin kivut kuin kiireetkin, on innostus. En olisi itsestäni uskonut, että innostuisin kulkemaan tuulipuvussa Lontoon kaduilla, mutta Suomen edustusasussa meno on tosi jessöör. En olisi uskonut, että liikutun kyyneliin palkintojenjaoissa ja maaliviivan ylityksistä. En olisi uskonut, että pakahdun ylpeydestä, kun kuuntelen muiden kuvaajien puhuvan radan viisi kelaajasta, jota kannattaa seurata, sillä hän on kova. Hän on juuri se, johon minun kamerani tarkentaa, eli Toni Piispanen. En olisi uskonut, että opettelen kuvaamaan yhdellä kädellä, koska toisella kädellä on kiire hurrata suomalaissuorituksille. En olisi uskonut, että tällaisiin päiviin voi silti sisältyä niin paljon naurua. Joka ilta, kun viimeiset kuvat on saatu lähtemään, tuntuu hyvältä ajatella, että huomenna tämä sama hullunmylly tapahtuu uudestaan.

Valokuvauksen kannalta paralympialaisissa vallitsee tiukat pelisäännöt. Ei saa käyttää salamaa eikä jalustaa ja kuvata saa vain sallituilla alueilla ilman poikkeuksia. Suurimmat kuvatoimistot ovat etuoikeutettuja parhaimmille kuvauspaikoille. Muut kuvaavat siellä minne kuvatoimistomuuri ei ulotu. Yleisurheilukentälle pääsee kuvaamaan vain erityisluvalla, joka täytyy pyytää vuorokautta aikaisemmin. Maalipallossa kuvaajat on sijoitettu kauas katsomon yläpuolelle, jotta kameroiden nakutus ei häiritsisi peliä.

Itse olen saanut tutustua sääntöjen aiheuttamin haasteisiin useissa tilanteissa. Tonin ja Leo-Pekan lähdöt kuvasin toisen kuvaajan selän takaa, Päivin ja Esan otellessa yhtä aikaa jouduin käyttämään oikotietä, jolloin järjestäjät uhkasivat laittaa minut kuvaamaan piippuhyllyltä. Eri lajit tarjoavat omat haasteensa kuvauksille, mutta suurimmat haasteet tarjoaa laitteisto. Urheilukuvauksessa huonoa laitteistoa ei korvata kokemuksella eikä näkemyksellä, mutta innokkuudella kuvat voi huijata hienoiksi.

Kiitos meidän joukkueelle upeista suorituksista, joita olette tarjoilleet kamerani edessä. Kiitos viestintätiimille saumattomasta yhteistyöstä ja innostavasta työilmapiiristä. Ilman joukkuetta minulla ei olisi kuvia, ilman tiimiä kuvillani ei olisi tarinaa.

-Maiju