Pohjoismaiden mestaruuskisat takana viipottavat, SM-kisat edessä häämöttävät

Heinäkuun alussa suuntasimme Karstulaan perinteiselle ampumaviikolle. Olin ensimmäistä kertaa ampumaviikolla yksitoista vuotta sitten ja ihastuin tapahtuman fiilikseen heti. Pääosin treenasin Karstulassa pienoiskiväärillä, mutta viimeisenä leiripäivänä ammuin sarjan myös rakkaalla ilmakiväärillä. Hyttyset kuuluvat Karstulaan ja jokunen kylmä päivä Suomen kesään, mutta minä koetan ottaa hytinän ja hyttyset karaistumisen kannalta – niin viheliäisiä kuin ne ampuessa ovatkin!
Loppukesäni päätähtäin oli asetettu Ruotsiin, missä järjestettiin Pohjoismaiden mestaruuskisat noin viikko sitten. Kisat menivät osaltani mukavasti, sillä kotiin tuomisina oli kaksi henkilökohtaista kultaa. Kisojen tulostaso ei ollut tällä kertaa terävintä huippulaatua. Ilmakiväärillä ammuin peruskilpailussa pistettä vajaan maksimituloksen 599 ja finaalissa ”ihan ookoo -tuloksen” 105,2. Se ei saa minua taputtamaan ja huutamaan ”Hip hurraa!”, mutta on kuitenkin perustasoni ammuntaa ja saa minut kiihkeästi haluamaan enemmän tulevissa koitoksissa. Laukaus kerrallaan ja sydämellä myös seuraavaan ilma-asekauteen...
Esikuviini kuuluu eräs harmaahiuksinen, nutturapäinen ampujatar, joka on ampunut kauan ja on edelleen huippu-urheilija iästään huolimatta. Siinä on tavoitetta minullekin. Unelmoin nimittäin olevani ammunnan eliittiä vielä harmaakutrinakin. Miksen olisi, kun sitä riittävän paljon haluan! Näin sanoi minulle Ruotsissa nutturapäinen esikuvanikin. Toivottavasti molemmat ammumme ensi vuonna Lontoossa!
Elokuun viimeisenä viikonloppuna ammumme pienoiskiväärillä SM-kisoissa Mikkelissä. Taidan joutua laukomaan omassa sarjassani ihan yksin, sillä kilpa- ja joukkuetoverini Jukka on tuolloin edustamassa Suomea maailmancupissa Stoke Mandevillessa. Toki me joukkueen kesken vertaamme tuloksiamme yli sarjarajojen eli tietynlaista kilpailua syntyy, vaikken mestaruudesta esimerkiksi Veikon ja Erkin kanssa kamppailekaan.

Kirjoitan kuulumisia jälleen syksymmällä.
Loppukesän iloja ja värikästä syksyn alkua toivottelee,

Minna Leinonen

Viimeistelyleiri takana, suuntana syksyn EM-kisat

Viimeistelyleiri lokakuun EM-kisoihin on takana. Heinäkuun hikisenä viikonloppuna kumipalloa oli kokoontunut palvomaan ennätysmäärä innostuneita naisia. Tekniikkaharjoitteet luistivat ja uskoa tekemiseen riitti, vaikka oman haasteensa antoi niin sää kuin liikeratoja laajentava hikinen kenttäkin. Eräs senioripuolen pelaaja muisteli kaiholla nuoruuttaan ja totesi, että jos tämä olisi hänen ensimmäinen leirinsä, hän ei kyllä tulisi enää toista kertaa takaisin. Onneksi vahinko oli ehtinyt jo tapahtua, eivätkä maalipallon nuoret naistoivotkaan vaikuttaneet siltä, etteivät tulisi uudestaan.

Leirillä puhututti paljon myös maalipallon maajoukkueessa pelaaminen. Urheilijat eivät todellakaan saa mitään kuukausittaista tukea urheilemiseen, eikä yhdellä ihmisellä voi olla eri sponsori, jos pelataan joukkueessa. Kiinalaiset pelaavat ammatikseen, joten ei mikään ihme, että peli näyttää puolustuksen suhteen kentällä jokaisen tytön päiväunelta. Joissain maissa opiskelupaikan saaminen vammaisena saattaa olla kiinni juuri siitä, että on päässyt edustusjoukkueeseen. Näitä ynnäillessämme olimme kuitenkin tyytyväisiä siihen, mitä pystymme näillä resursseilla tekemään. Eihän meidänkään tarvitse sentään leirejämme maksaa, ja aikaa harjoitteluun löytyy kyllä, jos sen haluaa järjestää.

Paralympiakuume on saanut lajin pariin jälleen innostuneita nuoria, jotka toivottavasti myös lajin parissa pysyvät. Olemme onnekkaassa asemassa, kun saimme paikan jo huhtikuussa. Pääsemme rauhallisin, mutta voitontahtoisin mielin suuntaamaan kohti EM-Tanskaa. Maalipalloilijan kesäloma pidetään tänä vuonna joulukuussa!

Katja Heikkinen & Kaisu Hynninen

Naisten maalipallojoukkue